Miten vain, kunhan ei yksin.

Näen nuoren parin. Miehellä on itsevarma olemus, kun Naisen silmistä huokuu pelko. 

Nainen kuitenkin luottaa mieheen, hän luottaa puolisoonsa, joka on luvannut ikuisesti pysyä vierellä. 

Nainen luottaa siihen tietoon, ja siihen, että Mies aina pitelee häntä kädestä kiinni. 

Että mies on aina hänen vierellään, sekä auttaa seisomaan ja kohtaamaan uuden päivän. 

Naiselle on todettu masennus, skitsofrenia, ehkä jotenkin hullu? Ken tietää? 

Mies on kaikesta huolimatta luvannut rakastaa Naista niin ylä, kuin alamäissäkin. 

Nainen kulkee Miehensä vierellä, hymyilee Miehensä kautta, pidellen tuon käsivaresta tiukasti kiinni. Mies hymyilee itsevarmasti, tukien Naistaan. Naisen ei tarvitse olla vastuussa mistään, hän voi turvautua Mieheensä aina. Ei ole hetkeä, kun hänen täytyisi olla itse vastuussa itsestään. Mies on aina vierellä. Mutta mitä tapahtuu, kun unohtaa rakastaa itseään? Mitä tapahtuu, kun ei näekkään muita ihmisiä? Mitä tapahtuu, kun se, jota olet vain ja ainoastaan rakastanut, jättää sinut lopullisesti? Mitä, kun oletkin yksin? 

Mies saa kuulla -on hänellä elinpäiviä jäljellä sormin laskettava määrä. 

Sairaus etenee nopeasti, syö solu solulta Miestä enemmän ja enemmän. Sekuntti sekunnilta. 

Nainen joutuu katsomaan vierestä, kuinka hänet ainut enkeli tekee kuolemaa. 

Kuinka hänen puolisonsa valuu hitaasti, mutta varmasti kohti viimeistä paikkaa.

Koittaa aamu, jolloi linnut eivät laula. Aika on seisahtanut. 

Aurinko ei paista, mutta pilviäkään ei ole taivaalla. 

Kaikkialla on hiljaista. Tuntuu, kuin koko maailma odottaisi.

Odottaisi, että kaikki romahtaisi. 

Ja niin Nainen herää yksin tähän maailmaan. 

Mies pois nukkunut on, jo kaukana täältä. 

Nainen huusi, rukoili, itki, aneli -mutta mitä hän ikinä tekikään, hän oli yksin. Ikuisesti.

Hautajaiset menivät ja aika Miehestään alkoi muuttua muistoiksi, vain suureksi epämääräiseksi möykyksi. Ei ollut yhtä tiettyä hetkeä, kun hän olisi jäänyt yksin, vaan hän oli jäänyt yksin jo kuullessaan Miehensä tuomion. Siitä seuraamat tapahtumat olivat vain varmistuksia siitä, että jäi yksin.

Miehen lähdettyä, Nainen palasi jokaiselle nuorelle kertomaan, kuinka ketään ei saisi ikinä turvautua yhteen ihmiseen. Kuinka ei saisi luottaa sanoihin -ikuisesti, en jätä sinua, olen aina täällä. Nainen halusi kertoa jokaiselle, että useiden itsemurha yritysten jälkeen ei ole vieläkään toipunut, vaan yhä näkee miehestään unia. Hän ei osaa vieläkään seistä yksin, eikä hänellä ole ketään, koska hän oli antanut kaiken miehelleen. Myös itsensä. Hän oli kuollut samalla, kun hänen Miehensä oli poistunut tästä maailmasta.

Ihmiset aina palasivat sanomaan, että hänen kuului elää, mutta Nainen esitti vastakysymyksen joka kerta:

Minkä takia elää, kun olen jo kuollut?

Ihmiset hiljenivät sen jälkeen ja jättivät Naisen yksin. 

Yksin. Ja niin koitti aamu, jolloin Nainenkin oli jättänyt tämän paikan.

Jälkeensä jättäen kirjeen, joka koostui lauseista: 

Sä tiedät parhaiten, ketä olet.

Sun täytyy vain itteäs rakastaa, jotta jotain jää, kun yksin jäät.

Jos rakkauttas jaat, sun täytyy ansaita sitä takas, eikä yksin elää rakkauden kanssa.

Rakkauteen lukeutuu kaksi ihmistä, mutta älä lakkaa rakastamasta itseäsi.

Älä jätä itseäsi ulkopuolelle, älä unohda, miten seistään kahdella jalalla.

Älä päästä irti siitä, mitä olit, ennen rakastumista. 

Älä unohda, kuka olet.

Paras ystäväni

Kunpa teitä olisi olemassa -kuiskaan ilmaan, kun kosketan huurtunutta ikkunan lasia. Se on huurtunut aika päiviä sitten, eikä se ota palatakseen normaaliksi. Olen tuijottanut huuruiseen pimeyteen päivät, yöt. Aurinko ei ole noussut, ei kertaakaan. Olen kadottanut jo tiedon siitä, kauan olen istunut. Tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia? En ole varma.

En tiedä, kauan tuo hahmo on tuijottanut minua. En ole varma edes, onko ulkona ketään hahmoa. Sivelen ikkunan kylmää pintaa, kun yritän mielessäni pohtia, miten jälleen saisin jalkani toimimaan. Ne ovat turtuneet, kylmentyneet .. ehkä kuolleet? Tarkemmin ajateltuna minun kehossani ei taida toimia mikään muu, kuin hitaat ajatukseni. Sydämeni on lakannut lyömästä, sekä vereni on hyytynyt. 

Ja sitten tunnen sen. Sinun kylmän otteen olassani. En käännä katsettani, sillä tiedän, että olet saanut tarpeeksi näistä haavemaailmoista. Revit minut ylös maasta, pakotat minut seisomaan kahdella jalalla ja yrität takoa päähäni, ettei ulkona ole ketään. Huudat tyhjälle mielelleni, tyhjälle sielulleni, tyhjälle pääkopalleni, joka ei ymmärrä mitä uhoat. Pitelet käsissäsi jotain metallista esinettä. En näe kunnolla mikä se on. Yllättäen koko kehoni valtaa kylmä tunne, jonka sinä aiheutat. Olet ampunut minua. Veri alkaa välittömästä maalata lattiaa uudella sävyllä, eikä jalkani kauaa kanna. Joku pitelee minusta kiinni, mutta se ei ole kylmä ote. Se on lämmin ote, joka rauhoittaa ja pitelee minua aloillaan. 

Nyt olen ikkunan ulkopuolella ja muiden mielipiteiden vastaisesti, olen sisällä. En ikinä ollut sisällä, kun oikeasti olin. En kuulunut sinne, en miltään osin. Nyt seison vieressäsi ja saatan tuntea kevyen ilmavirran kasvoillani, kun hymyilen väsyneesti. Tiedän, että olet tullut pelastamaan minut. Tiedän, ettet koskaan jätä minua. Tiedän, että olet paras ystäväni.