Lonely night.

Pitkään aikaan ei oo vallannut yöllä tunne viime öinen.

Pitkään aikaan en oo kattoa ja seiniä vuoronperään tuijotanut.

Lopulta kietoen itseni syvälle peittojen ja tyynyjen uumeniin.

Tuntenut itseäni tyhjäksi, yksinäiseksi ja kamalan turhaksi.

Vaihtanut kylkeäni loputtomasti, tuntematta silti oloani valmiiksi nukahtamaan.

Keskustellut varjoille, yrittänyt tehdä vaihtokauppoja unesta.

Viime öinen tuli yllättäen, täysin odottamatta taas jälleen kerran.

Tunsin itseni taas yksinäiseksi, unettoman yön edessä.

Ja aamulla kun herään, tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Turhemmaksi kuin koskaan. 

And every breath we drew was hallelujah

Haluan kaivautua peiton suojiin, kuunnella kyseistä biisiä ja itkeä itseni uneen. Se on kaunis sävelmä, joka kehittää jokaiselle ihmiselle oman tarinan päähän. Siitä houlimatta, se saa itkemään, toivomaan, ettei olisi yksin juuri sillä hetkellä. Kuin joku puukottaisi suoraan sydämeen, jättäen sävelmän soimaan ja koko keho kituisi sen myötä entisestään. 

Here was a time you'd let me know
What's real and going on below
But now you never show it to me do you?
Remember when I moved in you?
The holy dark was moving too
And every breath we drew was hallelujah

Painaudun pehmeitä lakanoita vasten, asetan kuulokkeet korvilleni, ummistan silmäni ja suljen koko muun maailman ympäriltäni, kun sävelmät tarttuvat koko kehooni. Sävelmä toistuu uudestaan ja uudestaan, ja lopulta itku on hallitsematonta... katkeamatonta. Kunnes uni tuudittaa turvaan tältä pahalta maailmalta. Kuten joka yö....

älä jätä minua yksin kurottamaan muistoihini, taikka tulevaan

don't leave me alone... don't...

On pimeä huone, on poika. On seinät ilman ikkunoita, on seinät täynnä maalauksia. Maalauksista erottuu muistot, hyvät kuin huonotkin. Huonot ovat piirtyneet tummemmalla musteella seinään. Poika on polvilteen, tuo tärisee kylmästä ja kietoo kädet ympärilleen. Kädet ovat heikot, ja vuotavat verta aina lattialle saakka. Kyyneleet eivät vuoda, mutta kun pimeys synkkenee, yksinäisyys tiivistyy, muodostuu viimein kyyneleetkin poskelle. Poika on heikko jo, muttei halua luovuttaa, kun muistelee elämänsä parhaimpia hetkiä. Muistelu kuitenkin tuo pintaan kaiken sen, mikä on myös tuhonnut hänet. Hänen mielensä, ajatuksensa ja jopa elämänilonsa. Kyyneleet ja veri muodostavat lattialle kuvioita, piirtävät viimeistä taidetta pojalta. Lopulta huone täyttyy hiljaisuudesta, mutta jos tarkkaan kuuntelee, hiljaisuus huutaa, se huutaa niin, että korvia särkee. Tyhjyys on se, mikä on tuhonnut tuon pojan pala palalta. Pimeys on se, joka varmistaa, ettei ole toivoa. Ja kun ne yhdistyvät, on poika voimaton ja lyyhistyy lattian pintaa vasten. Jostain kaukaa kuuluu sointuja, rytmiä sydämelle, joka ei halunnut enää jaksaa. Pojan silmät pysyvät auki, mutta ei tunne enää mitään. Sydän jatkaa lyömistä, odottamista, että joku pelastaisi sielun, auttaisi nuruokaisen jaloilleen.

Ja aina siihen saakka, sydän taistelee sielun puolesta, sielun, joka halusi luovuttaa. Ei sairauttaan, ei omasta päätöksestä, vaan surusta, yksinäisyydestä, jonkun muun hallinnassa. Ei tämä sielu ollut syntyessään heikko, se oli voimakas. Mutta hän kahlitsi itsensä omiin kahleisiin, sitoi kädet ja suun. Hän itse ajoi itsensä ansaan, tarkoituksetta. Ja nyt on jäljellä vain sydän, joka pumppaa verta, muistuttaakseen miten hengittää. Sydän toivoo, tietää ja uskoo, että sielullakin on mahdollisuus parantua, kunhan sille annetaan aikaa...

Ooh... so late, I'm sorry. Good night. ♥