 |
| don't leave me alone... don't... |
On pimeä huone, on poika. On seinät ilman ikkunoita, on seinät täynnä maalauksia. Maalauksista erottuu muistot, hyvät kuin huonotkin. Huonot ovat piirtyneet tummemmalla musteella seinään. Poika on polvilteen, tuo tärisee kylmästä ja kietoo kädet ympärilleen. Kädet ovat heikot, ja vuotavat verta aina lattialle saakka. Kyyneleet eivät vuoda, mutta kun pimeys synkkenee, yksinäisyys tiivistyy, muodostuu viimein kyyneleetkin poskelle. Poika on heikko jo, muttei halua luovuttaa, kun muistelee elämänsä parhaimpia hetkiä. Muistelu kuitenkin tuo pintaan kaiken sen, mikä on myös tuhonnut hänet. Hänen mielensä, ajatuksensa ja jopa elämänilonsa. Kyyneleet ja veri muodostavat lattialle kuvioita, piirtävät viimeistä taidetta pojalta. Lopulta huone täyttyy hiljaisuudesta, mutta jos tarkkaan kuuntelee, hiljaisuus huutaa, se huutaa niin, että korvia särkee. Tyhjyys on se, mikä on tuhonnut tuon pojan pala palalta. Pimeys on se, joka varmistaa, ettei ole toivoa. Ja kun ne yhdistyvät, on poika voimaton ja lyyhistyy lattian pintaa vasten. Jostain kaukaa kuuluu sointuja, rytmiä sydämelle, joka ei halunnut enää jaksaa. Pojan silmät pysyvät auki, mutta ei tunne enää mitään. Sydän jatkaa lyömistä, odottamista, että joku pelastaisi sielun, auttaisi nuruokaisen jaloilleen.
Ja aina siihen saakka, sydän taistelee sielun puolesta, sielun, joka halusi luovuttaa. Ei sairauttaan, ei omasta päätöksestä, vaan surusta, yksinäisyydestä, jonkun muun hallinnassa. Ei tämä sielu ollut syntyessään heikko, se oli voimakas. Mutta hän kahlitsi itsensä omiin kahleisiin, sitoi kädet ja suun. Hän itse ajoi itsensä ansaan, tarkoituksetta. Ja nyt on jäljellä vain sydän, joka pumppaa verta, muistuttaakseen miten hengittää. Sydän toivoo, tietää ja uskoo, että sielullakin on mahdollisuus parantua, kunhan sille annetaan aikaa...
Ooh... so late, I'm sorry. Good night. ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti