Tyhmiä ääkkösiä, tyhmillä välilyönneillä.

Mitä sillä on väliä,

mitä tänään mietin tai eilen päätin.

Eikö ole turhaa laatia kirjoituksia,

joilla minkäänlaista merkitystä loppupeleissä ole.

Tyhjiä lauseita, vielä tyhjemmillä kirjaimilla.

Kukaan ei osaa selittää kuolemaa,

taikka minkä takia ihminen toimii kuten toimii.

Tiede selittää, tiede selittää

– mutta ei se kuitenkaan tärkeintä koskaan selitä.

Ihmeitä sattuu päivästä toiseen,

eikä kukaan voi koskaan selittää miksi.

Yksi kuolee, toinen syntyy

-sitä kai kiertokuluksi viisaimmat kutsuu.

Meidät luotiin tyhjiöön, ei kukaan olettanut,

että joku päivä me haluttaisiin tietää miksi täällä kuljetaan.

Ei kukaan olettanut, että mietittäisiin päivästä toiseen;

minkä takia, minkä takia, minkä takia.

Meidät luotiin, meille annettiin maailma, meille annettiin elämä.

Kukapa olisi arvannut, että ihminen keksisi sen kaiken tyhmän ja hyvän.

Kuka olisi tiennyt, että palaamme miettimään, kuka meidät loi ja minkä takia.

Ei me osata vaa elää elämää, tai luoda maailmaa.

Meidän täytyy tietää kaikki, meidän täytyy päästä perille kaikesta.

Mutta sitä me emme koskaan saavuta. Emme koskaan tiedä totuutta.

Kuinka tyhmiä olemme. 

Olentoja suuressa maailmassa,

jotka olettivat tietävän pelin säännöt.

Peliä kutsuttiin elämäksi,

ihmisiä vain pelaajiksi.

Kuka oletti, että voittaisimme pelin?

Olemme levottomia, emme tyydy vähään, emme osaa asettua.

Jotkut meistä menevät alimman riman kohdalta, hyväksyen kaiken, jopa tietämättömyyden.

Loput meistä vatvoo asioita, pyörittelee kirjaimia, pyörittelee ajatuksia tuloksetta.

En tiedä kumpi on pahempaa; tietämättömyys, vai ikuinen epätoivo.

Haluaisin tyytyä vähään, haluaisin, että kaikki muutkin tyytyisivät vähään.

Ei olisi loputtomia kysymyksiä, ilman vastauksia, joita kukaan ei voi koskaan selvittää.

Tuhlaamme aikaamme, tuhlaamme voimiamme, tuhlaamme itseämme.

Mutta emme osaa muutakaan. Meidän täytyy saada ajatella, tai surkastumme.

Haluaisin elää sen sijaan, että kirjoittaisin tätäkin turhaa värssyä.

Värssyä, jota tuskin yksikään lukee. Jos lukee, niin luultavasti vahingossa.

En haluaisi kirjoittaa papereita täyteen tyhjillä sanoilla, niin ettei valkoista pintaa enää näy.

En haluaisi tuijottaa kattoa, kuulla niitä lukuisia huutoja päässäni.

En haluaisi kuulla, tai nähdä sinun kirjoituksia, taikka sinun ajatuksiasi.

En haluaisi tajuta, että olemme niin sekaisin kysymyksistämme,

ettei muisteta edes mitä kysyimme.

Haluaisin juosta tuulen lailla pihalla, pysähtymättä ajattelemaan mitään.

Haluaisin hyllyttää ajatukseni, jättää ne hyllylle ja unohtaa sinne.

Juosta kuin tuuli, törmäämättä mihinkään.

Ajattelematta; koska kuolen, mihin kuolen, tai kuka kuolee.

Unohtaa, että elän elämää, jossa kukaan ei tiedä elämisen tarkoitusta.

Maailmassa, jota kukaan, ei edes tiede, osaa selittää.

Olen turta lukemaan Venäjästä ja Ukrainasta,

olen turta seuraamaan sairasta maailmaa.

Kuka tappaa kenet, tai minkä takia.

Kuka oikeasti yrittää etsiä jotain järkeä tästä kaikesta?

Olen turta seisomaan sairaiden ihmisten keskellä, itse sairaana.

Olen kyllästynyt tuntemaan, katsomaan ja seuraamaan.

Olen kyllästynyt toteamaan, että vaikka kuinka haluan elää,

en osaa, enkä tiedä kuinka elää.

Olen kyllästynyt laittaman kirjaimia kirjainten eteen,

ymmärtämättä mitä haluan ylipäätänsä sanoa.

Haluaisin huutaa, mutten tiedä mitä huutaisin.

Lopulta vajoan lattialle istumaan, kipeästi janoten kaikkia ajatuksia.

Olkoon tämän kerran,

”minkä takia hengitämme?”

Kirjoitat kirjaasi sekuntti sekunnilta, huomaamattasi.

Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän eläimistä pidän -olen yhä samaa mieltä. 

Siitä huolimatta, vaikka ihmiset tuottavat pettymyksiä, ovat outoja, ärsyttäviä, inhottavia.

Ihmiset ovat kiinostavia, toiset ihmiset ovat niitä jotka inspiroivat.

Tavalla tai toisella, mutta ihmiset, joita ei tunne voivat yllättää luultavasti parhaiten.

Ihmiset ovat erikoisia siitä, että niistä jokainen käyttäytyy täysin erillailla.

Yrittäisit löytää maailman ääriin toista samanlaista, et ikinä onnistuisi.

Et, vaikka kivien alta etsisit ja maan alta kaivaisit.

Ihmiset outoja, mutta kiinostavia. 

Kuinka he käyttäytyvät, kuinka he elävät, kuinka he päättävät elää.

Kuinka he ovat joskus eläneet, kuinka he ovat selvinneet ja kuinka selviävät.

Maailmassa on liikaa tietoa, eikä sitä ikinä pysty kukaan sisäistämään.

Yhden tiedon sisäistää, toisen unohtaa ja niin me maailmassa eletään.

Opitaan, unohdetaan ja lopulta kuollaan, eikä millään oo mitään merkitystä.

Liian vähän aikaa, liikaa tietoa, liian pieni muisti aivoissamme. 

Tarkkaa täytyy valita, mistä haluaa oppia, mitä haluaa oppia.

Vaikka senkin unohtaa.

Jos saisit nyt kirjan loppuelämästäsi, lukisitko sen?

Ei missään ole mitään järkeä, turha edes yrittää.

Ei ole kyse siitä, että pelkäisimme pimeyttä.

Pelkäämme tuntematonta, koska emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme tiedä mikä sieltä hyökkää, tai mikä siellä vaanii.

Mutta emme pelkää myöskään hyökkääjää, emme pelkää karhuja, tai kuviteltuja olentoja.

Pelkäämme kuolemaa, pelkäämme menetystä, pelkäämme kipua.

Pelkäämme tunnetiloja, pelkäämme seurauksia.

Ja kun kerran joku pimeydestä hyökkää, pelkäämme aina.

Vaikkei pimeydestä olisi koskaan kukaan hyökännyt, pelkäämme sitä vielä kovemmin.

Koska emme tiedä, mikä sieltä voi hyökätä. Emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme kävellessämme tunne kiviä jalkojemme alla, tai tuulta kasvoillamme.

Saatamme miettiä, saatamme ajatella, tuntea ne eri tuntemukset.

Jos ajattelemme kiviä jalkojemme alla, tunnemme kivet.

Tunnemme ne vielä pitkän aikaa, kun laakkaamme ajattelemasta.

Ajattelemme tuulta, ja voimme tuntea tuulen.

Jos joku lyö meitä puukolla, tunnemme vain kivun.

Emme tunne maata, kun kaadumme, emme tunne tuulta ihollamme.

Tunnemme pistelevän kivun, joka on vienyt koko aivojemme huomion.

Oikeastaan, emme pelkää edes kuolemaa. Pelkäämme, koska se on tuntematonta.

Emme tiedä mitä kuolema merkitsee, emme tiedä mitä sitten tapahtuu.

En aio notkua kehdon tahdissa, en aio antaa aivoilleni päätösvaltaa.

En aio juosta sokeana eteenpäin, en aio olla aivoilleni helppo.

Astun oikein sijaan vasempaan, kävelen taaksepäin sen sijaan että kävelisin eteenpäin.

Ajattelen kiviä jalkojeni alla, sen sijaan että miettisin huomisen murheita. 

Luulitteko minun etsivän jostain jotain järkeä?

Sitähän minäkin. Ihminen on vain outo otus.

Aamulla kun herään, en aamulehteä nouda enää.

Rakastutaan, aatellaan, että ikuisuus on yhteinen.

Tehdään lapsia, heitä vaalikaamme. Ovathan he teidän lapsia.

Aika kuluu, päivät muuttuu, elämät ajautuu tuuli ajoille.

Nyt alkaa teitä ärsyttämään, jokin sokaisee teitä.

Riidat pahenee, päivä päivältä käy pahemmaksi.

Teitä ei kiinosta, kuuleeko lapsenne, teitä ei kiinosta kuin itsenne.

Haluatte vain riidellä, vaikka tajuatte että parempi olisi jos eroaisitte.

Koittaa aamu, ja taas päivä kun lehdet huutavat perhetragediasta.

Koko maalle jaetaan tieto, on taas äiti/isä tappanut itsensä ja koko perheensä.

Riidoista ongelmiin, ongelmista kuolemaan. Kaikkien kuolemaan.

Pahinta on ne pienet lapset, jotka viattomasti eli.

Lapsenne teitä rakasti, piti sotureinaan ja pelastajina.

Lapsenne uskoi teihin, uskoi, että vanhemmat aina tietä näyttäisi.

Uskoivat, että vanhemmat rakastavat, vaikka koko maailma sortuisi.

Niin meille kaikille opetetaan, pienestä pitäen.

Kun kehdosta meidät otetaan, kankaissa kannetaan ja hoivataan.

Vanhemmat, joita vielä joskus saattoi sanoa vanhemmiksi, pettivät.

Vanhemmat eivät löytäneet ratkaisua, vaan tappoi kaiken. 

Hiljaa nyt koko maa suree menetettyjä.

Lapsenlapsia, lapsia, sukulaisia.

Taas koittaa uusi tragedia, edellinen unohdetaan ja taas käy kuten aina.

Kaikki mennyt unohdetaan, eikä mistään oteta oppia. 

Kirjoissa kirjoitetaan vaarallisesta sairaudesta, rakkaudesta.

Sokaiseeko se meistä jokaisen, niin, että tapamme myös rakkaamme?

Mikä meitä riepoo, kun tuuleen annamme kaiken karata?

Ette pelastaneet itseänne, muttette myöskään rakkaitanne.

Liian iso riita teille, teidän mielelle, teidän elämälle.

Joskus toivoisin, että ihmiset olisivat ihmisiä, eikä eläimiä.

Ropetuksen salat.

Ihmeellinen maailma, joka on vain jossain muodossa olemassa..

Kaikilla heistä on oma tarinansa, luonteensa ja ulkonäkönsä.

Heitä ei ole olemassa, kuin jossain kaukaisessa maailmassa.

Välillä tuntuu, etten tunne heitä, etten edes ohjaa heitä.

Heillä on omat unelmansa, omat halunsa, omat tarpeensa.

Minä en ole he, eivätkä he ole minä – minä vain loin heidät eläviksi.

Välillä mietin heitä, mietin, että kunpa voisin ottaa heidän elämänsä.

Ongelmineen, että kaikkineen, jos vain saisin olla he tai elää heidän elämää.

Mietin millaista olisi todella tuntea heidät, tulisimmeko edes toimeen.

Vaikka olen luonut heidät, en tunne heitä. Joskus he yllättävät minut.

Silti, vaikka heillä on omat päänsä, vaikka he ovat täysin erilaisia kuin minä,

uskon heistä jokaisen kantavan jotain osaa itsestäni.

En ehkä tiedosta sitä, en ehkä ajattele, mutta välillä kavahdan ja haluaisin potkaista jotakuta persuksille samankaltaisuuksista. Välillä se on tuudittavaa.

Joskus elän heidän kautta elämää, jota en koskaan voi saada.

Joskus katson vierestä heidän elämäänsä heidän kanssa, hymyillen.

Millaista se on, kun luot sen kaiken. Luot ihmisen, olennon.

Luot jotain tuntematonta, jota ei ikinä tule olemaan oikeasti.

Millaista on ylläpitää mielikuvitusta, jossa ei ole rajoja.

Miten tuudittavaa on luoda maailma, jossa voit tavallaan olla kuka vain.

Et olla, mutta voit leikkiä olevasi. Voit valua heidän mieleen, heittää oman elämän nurkkaan.

Voit palata aina heidän luokse, vaikkei heitä ole olemassa.

Voit toivoa kuinka paljon tahansa, että he olisivat olemassa, mutta se ei auta.

Siitä huolimatta, nämä joita ei ole olemassa, ja jotka vain itse luo.

Silti nämä tuntemattomat voivat opettaa paljon enemmän, kuin kukaan ymmärtää.

Sitä oppii paljon asioita; tunteita, tuntemuksia, kanssakäymistä.

Ei kai siinä ole järkeä, mutten olettanutkaan, että ymmärtäisitte.

Jotkut voivat väittää minua hulluksi, että kaltaisiani.

Luoda nyt mielikuvitus hahmoja, luonteet, menneisyydet ja kaiken.

Kirjoittaa heillä tarinaa, paikkaan jos toiseen.

Luoda heille elämä, että tulevaisuus.

Nähdä heistä sen jälkeen unta, kun he ovat päässeet sydämeen.

Välillä jopa luottaa heihin, uskoa heihin, vaikkei heitä ole olemassa.

Välillä miettiä, miten he selviytyisivät, mitä he tekisivät.

Joskus vain nauraa heidän mokailuille, että hävetä silmät päästä.

Loppujenlopuksi rakastan heistä jokaista silmättömästi, omia luomuksiani.

Joskus istun pihalla pimeässä, joskus vain tuijotan eteenpäin ja mietin.

Mietin heitä, joita ei olemassa ja toivoisin heidän halaavan minua.

Ehkä kertovan, ettei ole hätää, tai kertovan, että murehdin turhia.

Joskus vain toivon, että saisin heidät eläviksi, keinolla millä hyvänsä.

Vain, että he olisivat olemassa, jossain, ei ehkä luonani.

Mutta he elävät minussa, jollain tapaa.

Tunnen heidät parhaiten, jos joku. Tiedän heidät parhaiten.

Silti en tunne heitä lainkaan, saatika omista.

Tärkeintä tässä kaikessa on;

se mitä he ovat, eivät ole minä.

Mitä ikinä teenkään, tai mitä ikinä he tekevät – eivät riipu toisissaan.

Sinutkin sairaaksi todettiin?

Kun katson sua, nään, on sairaus hiipinyt sinunkin elämään.

Katson sua, joka ihmiseltä vaikutat. 

Silti nään sun läpi, tunnistan oireet sinussa.

Katson sinua, häntä, teitä, noita -aina näen saman sairauden.

Sairaus juoksee ihmisten suonissa, järsii lihaksia, himmentää aivoja.

On kysymys siinä, miten me sen kanssa opimme elämään.

Ihmiset luulivat minun etsivän jotain järkeä, että lääkärit toteavat kaikille saman sairauden..

Nyt ymmärrän, on vain helpompi se todeta kaikille, olemme edes jotenkin yhtenäisiä.

Olemme yhdessä sairastuneita, vailla lääkitystä, vailla hoitoa.

Ei ole ratkaisevaa tekijää, joka napsauttaisi jokaisen palasen kohdalleen.

Elämän ironiaa; ei auta, vaikka kuinka sinua ohjastaisi, jos et osaa itse kävellä. 

Vaikka minä, hän ja me kaikki yhdessä estäisimme toinen toisiamme, ei mikään muuttuisi.

Tappaisimme ehkä toisemme, jos jotakin. Emme jaksa huolenpitoa, vaikka joskus kerjäämme sitä.

Joskus sanat voi helpottaa, mutta meistä jokainen tietää päivät jolloin kaikkien kaikki sanat ovat pelkkää sanojen helinää.

Joskus kosketus voi helpottaa, joskus musiikki, joskus aika, joskus hiljaisuus. 

Joskus jokin, josta minä en tiedä mitään, mutta joka on sinua helpottanut.

Ja sitten on ihmiset, jotka nauravat meille, johon he itsekkin lukeutuvat.

Nauratte kasvoillemme, nauratta kuinka nyt taas olemme kuin maan omia.

Nauratte, että hänkin on taas niin surullinen ja mistä nyt kiikastaa.

Joku päivä ihmettelette, miksei kukaan huomaa teidän suruanne.

Ja jos huomaa, ei häntä kiinosta huomata, eikä hän halua huomata. 

En pysty hymyilemään, kun katson teitä. En pysty ilmaisemaan osaanottoani.

En haluaisi sitä sairautta kenellekään, en haluasi kenenkään tuntevan sitä oloa.

Päivästä toiseen, kuukausia putkeen, pelkkää pimeää, synkeyttä.

Pienikin taka isku tuntuu kuolemalta, muuttuu haluksi tappaa tai kuolla. 

On niin yksinäistä, on niin paha olla. Sydän hakkaa, mutta tuntuu ettei ole elossa.

Peilistä kun katsoo, ei näe kuin ääriviivat mitä on joskus ollut. Olinko minä ihminen?

Kukaan tuskin arvaa tätä yleistä sairautta, joka jokaiselle nykyisin todetaan;

masennus. 

Oli se pientä, tai suurta -muista että ansaitset elää.

Music.

Taas mä koulusta hiljaisin äänin pois lähden, vain askeleet seuranani. 

Kävelen haparoivin askelin kohti juna-asemaa, odotan hiljaisuudessa.

Annan sateen paiskautua kehoa vasten. Annan pisaroiden tavoittaa ihoni.

Ihoni, jolla lukuisat arvet koreilevat. Vain harva tietää. Vain harva koskettaa.

Astun junaan, tukeudun kaidetta vasten ja pidän kiinni.

Tuijotan ihmisten selkiä, tuntematta mitään. Olen tyhjä kuori.

Ihmiset tuijottavat minua aika ajoin, mutten päästä mitään ulos. 

Juna saapuu seuraavalla asemalle, toiselle, kolmannelle.

Viimein astun junasta pois, astun ulkoilmaan. Sade jälleen iskeytyy keholleni.

Taistelen tieni bussiasemalle. Katseeni kiertää synkässä näkymässä.

Näkymä on yhtä synkkä, mitä mieleni, jossa ei ole kuin sadetta ja pilviä.

Viimeinen noutaja tulee. Bussi, joka veisi minut turvaa tältä pahalta maailmalta.

Toisaalta, se saattaa minut vain toiseen paikkaan, ei pois tästä pahuudesta.

Astun sisälle, kävelen paikalle, istun alas. Tuijotan ulos ikkunasta.

Käteni alkavat kaivamaan tottuneesti kuulokkeita. 

Napsauttaa kuulokkeet paikalleen, kiinni puhelimeen, jossa on pelastukseni.

Jossa on huumeeni, jossa on apuni tähänkin päivään.

Käteni vapisevat, kun ne selvittävät sekaisia johtoja. Nopeasti, nopeasti -pääni hokee.

Viimein saan kuulokkeet korvilleni, viimein saan ummistettua silmäni.

Viimein olen turvassa.

Onko väliä millään sillä?

Onko sillä väliä, miten sitä käyttäytyy, kun aina ymmärretään väärin? 

Hymyilet, niin joku luulee, että naurat sille.

Hymyilet, niin jonkun päivä parantuu.

Onko sillä väliä hymyilenkö, vai näytänkö naamaa kuolevaisen?

Onko sillä väliä, tunteeko nuo muut sääliä vuokseni, tai nauraako?

Onko sillä mitään merkitystä, kun en kuitenkaan teistä ketään tunne.

Kun ette tekään minua tunne. 

Hymyile, niin he olettavat, että kaikki hyvin on.

Mutta vaikka hymyilet, on aina ne jotka tietää, mitä taakse hymyn kätket.

Hymyile, tai itke -tiedän totuuden.

Yksin usvassa niin väärällä raiteella

Mitä tahdot?

Mitä siitä
Mikään ei kuitenkaan riitä?
Mitä teitkään sinä itse?
Muista se kun tuomitset

Olet katsonut näitä sotkuisia seittejä päivistä kuukausiin ja kuukausista vuosiin. Olen seonnut laskuista siitä, monta kertaa olen huutanut lattialla, etten jaksa. Kuinka monta kertaa olen romahtanut vasten lattian lankkuja, rukoillut, että tämä helvetti loppuisi. Olen niin pyörryksissä tässä painajaisessa, etten ole varma oletko edes sinä siinä, vai oletko harhakuva. Harhakuva, joka lupaa parempaa, mutta mitään ei tapahdu. Olen ennen ollut näiden seittien varassa, muiden ihmisten tekemisissä, niiden ihmisten varassa. Jokainen heistä on kadonnut, vain sinä harhakuva olet jäänyt kummittelemaan eteeni.

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa
Yksin usvassa niin väärällä raiteella
Syöksykierteessä eikä oikaistuksi saa
Ennen kuin koskee maan pintaa

Paremmasta saatiin varmat merkit
Joihin päätettiin luottaa
Tähän johti, harhaan asti päästiin
Ja miten tästä voi jatkaa?

Olen varma, että näin unta yöstä kauniista. Se uni jatkui kun aamulla heräsin, nyt tajuan; se olikin painajaista. Painajaista, josta en herännyt. Minua yritettiin herättää, minua yritettiin muistuttaa siitä millä on väliä ja millä ei. Menin sekaisin käsitteissä, harhakuvista. Ja nyt, olen eksynyt itseeni. Takerruin kaikkeen, millä ei ollut väliä, ei ollut merkitystä pienillä asioilla, vaan sillä miten tämän päivän väritän. Sillä, mitä itse teen, mitä itselleni teen. Väliäkö noilla muilla harhakuvilla, jotka vain hidastavat elämää seiteillä.  Tänä yönä rikon jokaisen seitin, revin, huudan ja lysähdän vasten painajaista lankkujen sijaan. En lakkaa huutamasta, ennen kuin seitit katoavat. 

Älä katso, älä kuule
Pidä vaan kiinni sun huulet
Vähän arvaa, älä tiedä
Riittää kunhan sä siedät

Niin kuollakseen elossa
Enimmäkseen jo kuollut

Makaan puisia lankkuja vasten, tuijotan eteenpäin. Huulillani leikittelee kuollut hymy. Hymy rohtuneilla ja verta vuotavilla huulillani. Hymyilen tyhjyydelle edessäni. Ei seittejä, ei painajaisia, ei harhakuvia. Vain pimeys ja vain minä itse. Enää vain väliä, miten tän hetken väritän. Maalaanko verellä punaisella vai värillä uusilla. Hapuilen seiniä, hapuilen lattiaa. Ei ole värejä, ei ole mitään mikä tuottaisi niitä kun olen yksin kuolleen sieluni kanssa. "Tulkaa takaisin", huudan seinille. Seinät vastaavat kuin kaikuna, nauravat minulle. 

Seittejen, painajaisten ja harhakuvien ansiosta minulla oli värit. 
Nyt, olen tyhjä kuori, kuolleella sielulla. Ilman värejä. 

Tulkaa takaisin..

Varjoksi syntynyt.

It's scratching on the walls

In the closet, in the halls

It comes awake

And I can't control it

Hiding under the bed

In my body, in my head

Why won't somebody come and save me from this?

Make it end!

Katsonut oon tätä peiliä, odottanut, että kuvajaiseni siitä heijastuu.

Kuvajainen ei heijastu vieläkään. Kuin peili pelkäisi paljastaa, millainen hirviö olen.

Jatkan katsomista, en voi lakata katsomasta. 

Laihat sormeni kulkevat kylmää ihoani pitkin, ne tunnustelevat ihoani.

Tunnustelevat ihoani, tunnustelevat ihon alla olevia luita.

Luita, joiden ympärillä kulkevat suonet ja kuljettavat elämän voimaa.

Vai kuljettavatko sittenkään?

Sormet siirtyvät hitaasti rintakehän puoleen, pysähtyvät ja tunnustelevat.

Ei tasaista nousemista, ei tasaista hengitystä, ei sydämen lyöntiä.

Sormeni jatkavat ylös kaulalle, painuvat vasten valtimoa. 

Sormet tavoittelevat pulssia, mutta pulssi on kadonnut. Olen kai katomassa. 

Eihän tämä peilikään minua näytä.

Ihoni kylmentynyt, kuvajaiseni kadonnut, sykkeeni hyytynyt. 

Hirviöksi kutsutaan, mutten tiedä mikä erottaa hirviön ihmisestä.

Olenhan ihminen, olenhan? En ole hirviö, en voi olla.

Olen kiltti, en halua pahaa, olen kiltti .... 

Jatkan peilin tuijottamista, mutta lopulta lattialle valun.

Tajuan varjon olevan hirviöni, tajuan sen varjon olevan minä.

Varjo on ainut, mitä minusta enää on jäljellä.

Siihen saakka nämä kirotut kulkuvälineet erottavat meidät.

Growing deeper 

The two of us become

A single shooting star

Long road which leads to the calm hill 

As if turning on a light 

We illuminate tomorrow

Always stay this way

Istun bussin kyydissä. Istun ja tuijotan katuvalojen valoja. Kaduilla olisi muuten pimeää, mutta valot tuovat elämää muuten niin kuolleille pimeille kaduille. En tiennyt kauan olin istunut bussin kyydissä. Vaikka tiesin, että satakilometriä ei ollut pitkä matka -se oli pitkä matka sinun luoksesi. Vaihdoin asentoani kärsimättömästi, upottauduin uudestaan ja uudestaan musiikin vietäväksi. Miten matka saattoi kestää näin kauan?

Muistelen aikani kuluksi ensimmäistä kertaa kun kohtasimme, sitä ensimmäistä kertaa, kun juoksit heti syliini. Sanoit, että ikävöit minua, vaikket ikinä ollut nähnyt minua. Sait huulilleni hymyn, eikä se kadonnut koko päivänä. Kunnes jouduimme eroamaan. Lähdit oppilaitokseen ja silloinkin meidät eroitti nämä kirotut julkiset kulkuvälineet, jossa tälläkin hetkellä istun. Tiesin, kun istuin silloin bussiin, tiesin, että matkasta tulisi pitkä. Sen matkan muistan aina, kun tunsin käsiesi lämmön omissa käsissäni. Enkä voi unohtaa loputonta itkua, itkua ikävästä. 

Tajuan hymyileväni, kun katson ulos pimeyteen. Tärisen kylmästä ja kiedon sinun lahjottaman hupparin tiukemmin ylleni. En ymmärrä kuinka nämä julkiset ovat ilman lämmitystä, vaikka pakkanen lähentelee jo kymmentä astetta.

Siirrän katseeni bussin kelloon, enkä tiedä vieläkään, kauan minun vielä pitäisi siinä istua. Kauan minun vielä pitäisi tuntea kehoni kylmäksi, onnettomaksi. Kauan minun vielä pitäisi tyytyä näihin muistelmiin sinusta, kunnes voisin taas sinut ihollani tuntea. Aika kulu, matka kulu, kulu, kulu, haluan jo luoksesi. 

Viimein nousen ylös paikaltani, heitän reppuni selkään, hyppään ulos julkisesta, heilautan kättäni kuljettajalle. Teen sen aina luoksesi tullessa, mutta kun joudun sinusta eroon, en kiitä ketään, en edes kuljettajaa. Astelen hiljaisia katuja pitkin, katselen samoja valoja, joita tuijotin bussin ikkunasta. Ja viimein erotan sinut. Sinun hymysi on yhtä säteilevä kuten aina. Silmistäsi loistaa elämäniloa, suunnaton ikävä. Juoksemme loppumatkan, kiedomme kätemme tiukasti toistemme ympärille, syleilemme toisiamme ja kuiskuttelemme rakastavaisia sanoja. Luoja, että olen ikävöinyt sinua. 

Aina kun näemme, tuntuu, kuin se olisi eka kerta. Aina kun kiedon kätesi ympärille, tuntuu, ettet olisi ikinä ollutkaan siinä. Aina, kun suutelen sinua, tuntuu kuin se olisi yhä se ensisuudelma, jonka sinun kanssasi jaoin. Tunnut niin hyvältä siinä ja tiedän, että koko maailman kadehtii meitä onnekkaita. Meitä niin sokeita, mutta silti niin onnekkaita. 

Kävelemme luoksesi, valloitamme sänkysi ja lellin sinut jälleen piloille. Naurusi täyttää pääni ja juovuttaa humalaan. Olet kaunis tyttöni. Makaat selälläsi, ja naurat kuinka höpsöltä taas näytän sojottavin hiuksineni. Nauran kanssasi, kiedon käteni lämpimän kehosi ympärille, kutittelen huulillani kaulaasi ja hihität suloisesti vastaukseksi. Olen juovuksissa, niin juovuksissa rakkaudestasi. Haluan pidellä ja tuntea sinut aina näin, aina ihoani vasten. Vedän jälleen kerran ominaistuoksuasi keuhkoihini, naurahdan ja suukotan poskeasi. Kuiskaat, kuinka hupsu olen, mutta jatkat pian, kuinka rakastat minun hupsuuttani ja minua. Vain enkelit tietävät, paljon rakastan sinua, kuiskaan.  

Voin ylpeänä kertoa, millaiselta onnellinen loppu tuntuu ja näyttää. Jaan kanssasi ilot, surut, menneisyyden ja tulevan. Enkä muuta halua. Tämä maailma on meille, meitä varten. Kulta, vain meillä on väliä, sillä muu maailma on katea rakkaudestamme. Katea rakkaudellemme.

Kunnes jälleen se kirottu julkinen vie minut pois luotasi. Mutta, rakas, minä palaan, minä palaan tyttöni. Ja joku kerta jään luoksesi ikuisesti ja valloitamme koko maailman yhdessä. Siihen saakka nämä kirotut kulkuvälineet erottavat meidät. 

Pieni lintunen

Ainesosia liikaa laitettu, nyt jo liikaa sekoitettu. Ei mitä teet? Etkö ymmärrä, ettei vihaa ja rakkautta kuulu sekoittaa. Etpä tietenkään. Sekoitat vain lisää, enemmän, virneen säilyessä kasvoillasi. Naurat, ilkut ja sekoitat lisää. Rakkautta, vihaa, rakkautta, vihaa, rakkautta, vihaa. Sekoitat liikaa, liikaa, enemmän ja enemmän. Tajuatko mitä teet? Tuo tyttö jo muuten epäkunnossa, olet sekoittanut aivan sekaisin tuon. Täyttänyt rakkaudella ja vihalla? Lopeta, pyydän. 

Ei, sinä jatkat. Jatkat sekoittamalla, vatkaamalla, ravistelemalla. 

Nyt tyttö epäkunnossa tuijottaa tätä maailma pää sekaisin.

Sekaisin vihasta, rakkaudesta, vihasta, rakkaudesta. 

Pitäisikö hänen vihata vai rakastaa ? 

Näitä ihmisiä rakastaa vai vihata?  

Vihata tätä maailmaa, vai rakastaa?

Lopulta hän vihaa ja rakastaa kaikkea 

-mutta aina vihatessaan, tai rakastaessaan kysyy; miksi?

Miksi hän rakastaa vihaamista, mutta vihaa rakastamista?

~ ~ ~

Vielä täällä vierelläs mä oon

Sua hylkää en

Mun pieni lintu vierelläs mä oon

Joko tiedät sen 

Kun täältä lähdetään

henget jäävät elämään

Vielä täällä mä vierelläs mä oon

Istun kaiteella. Kaide on seissyt siinä jo vuosia, ehkä satoja.

Kaide on ränsistynyt, kulunut, ruosteinen. Jonkun pitäisi huoltaa sitä.

Olen istunut kaiteella jo tunteja, vaikka voisin nousta lentoon ja lentää pois. Sen sijaan lepuutan jalkojani kaiteella, pyristelen meren sinisiä siipiäni. Olen lintunen. Pieni, soma -niin kaikki sanovat.

Pyristelen siipiäni jälleen, kallistan hitaasti sinistä päätäni, mustilla silmilläni tarkkaillen liikkeitänne. 

Pitkät mustat hiukset omistava mies henkilö kuljettaa käsiään hitaasti, mutta varmasti laihoilla lanteillasi. Kehostasi huokuu lämpö, minäkin tunnen sen. Musta hiuksinen kuljettaa käsiään kehollasi, tarttuen käteesi ja suukottaa kämmenselkääsi. Luot ujon hymyn kasvoillesi, kun katsot rakastasi silmiin. Minäkin hymyilisin, jos voisin. Tai minä hymyilen, mutta te ette vain tajua sitä. Tyhmät ihmiset -nauran mielessäni. Olette onnellisia, kahden kesken. Olette sulkeneet koko mun maailman ympäriltänne, ette tarvitse muita. Mies sulkee sinut syleilyyn, pitelee rotevaa kehoaan vasten, samalla kun hyväilee selkääsi. Kuiskattuja sanoja, piilotettuja lupauksia, ikuisuutta vannovia. 

Luulet kai, että olen jättänyt sinut, mutta olen läsnä ollut muistoissa ja unissa. Etsit minua, muttet löydä minua. Seison vieressäsi, muttet tajua minua. Jotkut kysyisivät minulta tyhmältä lintuselta, miksi tässä yhä kökötän ja sinua tarkkailen, mutta olet holtiton. Olet holtiton pikkulapsi tuon miehen varmoilla käsivarsilla, jotka syleilevät sinua parhaillaan. Olen seissyt vierelläsi, katsonut ja seurannut, kuinka vartut. Nyt tuon miehen saapuessa elämääsi, tiedän, voin pian alkaa lentämään. 

Juttelette, nauratte, pidätte toisianne hyvänä -niin sen kuuluu olla. Ravistelen siipiäni, ennenkuin levitän ne sivuilleni varmasti. Tälläisenä sinutkin halusin näkeväni. Varmana, kun levität siipesi sivuillesi ja viimein ponnistat irti maasta. Räpyttelen siipiäni hallitusti ja varmasti, kun lennän teidän ympärillä, ennenkuin lennän kohti taivasta. Voin aloittaa lentoni kohti etelää. Viimein voin palata luokseni kaltaisten. 

Tuo mies pitää sinusta huolen, olen varma siitä. 

Pysy aina yhtä varmana, kuten tuon miehen edessä.