Ropetuksen salat.

Ihmeellinen maailma, joka on vain jossain muodossa olemassa..

Kaikilla heistä on oma tarinansa, luonteensa ja ulkonäkönsä.

Heitä ei ole olemassa, kuin jossain kaukaisessa maailmassa.

Välillä tuntuu, etten tunne heitä, etten edes ohjaa heitä.

Heillä on omat unelmansa, omat halunsa, omat tarpeensa.

Minä en ole he, eivätkä he ole minä – minä vain loin heidät eläviksi.

Välillä mietin heitä, mietin, että kunpa voisin ottaa heidän elämänsä.

Ongelmineen, että kaikkineen, jos vain saisin olla he tai elää heidän elämää.

Mietin millaista olisi todella tuntea heidät, tulisimmeko edes toimeen.

Vaikka olen luonut heidät, en tunne heitä. Joskus he yllättävät minut.

Silti, vaikka heillä on omat päänsä, vaikka he ovat täysin erilaisia kuin minä,

uskon heistä jokaisen kantavan jotain osaa itsestäni.

En ehkä tiedosta sitä, en ehkä ajattele, mutta välillä kavahdan ja haluaisin potkaista jotakuta persuksille samankaltaisuuksista. Välillä se on tuudittavaa.

Joskus elän heidän kautta elämää, jota en koskaan voi saada.

Joskus katson vierestä heidän elämäänsä heidän kanssa, hymyillen.

Millaista se on, kun luot sen kaiken. Luot ihmisen, olennon.

Luot jotain tuntematonta, jota ei ikinä tule olemaan oikeasti.

Millaista on ylläpitää mielikuvitusta, jossa ei ole rajoja.

Miten tuudittavaa on luoda maailma, jossa voit tavallaan olla kuka vain.

Et olla, mutta voit leikkiä olevasi. Voit valua heidän mieleen, heittää oman elämän nurkkaan.

Voit palata aina heidän luokse, vaikkei heitä ole olemassa.

Voit toivoa kuinka paljon tahansa, että he olisivat olemassa, mutta se ei auta.

Siitä huolimatta, nämä joita ei ole olemassa, ja jotka vain itse luo.

Silti nämä tuntemattomat voivat opettaa paljon enemmän, kuin kukaan ymmärtää.

Sitä oppii paljon asioita; tunteita, tuntemuksia, kanssakäymistä.

Ei kai siinä ole järkeä, mutten olettanutkaan, että ymmärtäisitte.

Jotkut voivat väittää minua hulluksi, että kaltaisiani.

Luoda nyt mielikuvitus hahmoja, luonteet, menneisyydet ja kaiken.

Kirjoittaa heillä tarinaa, paikkaan jos toiseen.

Luoda heille elämä, että tulevaisuus.

Nähdä heistä sen jälkeen unta, kun he ovat päässeet sydämeen.

Välillä jopa luottaa heihin, uskoa heihin, vaikkei heitä ole olemassa.

Välillä miettiä, miten he selviytyisivät, mitä he tekisivät.

Joskus vain nauraa heidän mokailuille, että hävetä silmät päästä.

Loppujenlopuksi rakastan heistä jokaista silmättömästi, omia luomuksiani.

Joskus istun pihalla pimeässä, joskus vain tuijotan eteenpäin ja mietin.

Mietin heitä, joita ei olemassa ja toivoisin heidän halaavan minua.

Ehkä kertovan, ettei ole hätää, tai kertovan, että murehdin turhia.

Joskus vain toivon, että saisin heidät eläviksi, keinolla millä hyvänsä.

Vain, että he olisivat olemassa, jossain, ei ehkä luonani.

Mutta he elävät minussa, jollain tapaa.

Tunnen heidät parhaiten, jos joku. Tiedän heidät parhaiten.

Silti en tunne heitä lainkaan, saatika omista.

Tärkeintä tässä kaikessa on;

se mitä he ovat, eivät ole minä.

Mitä ikinä teenkään, tai mitä ikinä he tekevät – eivät riipu toisissaan.