Rakastutaan, aatellaan, että ikuisuus on yhteinen.
Tehdään lapsia, heitä vaalikaamme. Ovathan he teidän lapsia.
Aika kuluu, päivät muuttuu, elämät ajautuu tuuli ajoille.
Nyt alkaa teitä ärsyttämään, jokin sokaisee teitä.
Riidat pahenee, päivä päivältä käy pahemmaksi.
Teitä ei kiinosta, kuuleeko lapsenne, teitä ei kiinosta kuin itsenne.
Haluatte vain riidellä, vaikka tajuatte että parempi olisi jos eroaisitte.
Koittaa aamu, ja taas päivä kun lehdet huutavat perhetragediasta.
Koko maalle jaetaan tieto, on taas äiti/isä tappanut itsensä ja koko perheensä.
Riidoista ongelmiin, ongelmista kuolemaan. Kaikkien kuolemaan.
Pahinta on ne pienet lapset, jotka viattomasti eli.
Lapsenne teitä rakasti, piti sotureinaan ja pelastajina.
Lapsenne uskoi teihin, uskoi, että vanhemmat aina tietä näyttäisi.
Uskoivat, että vanhemmat rakastavat, vaikka koko maailma sortuisi.
Niin meille kaikille opetetaan, pienestä pitäen.
Kun kehdosta meidät otetaan, kankaissa kannetaan ja hoivataan.
Vanhemmat, joita vielä joskus saattoi sanoa vanhemmiksi, pettivät.
Vanhemmat eivät löytäneet ratkaisua, vaan tappoi kaiken.
Hiljaa nyt koko maa suree menetettyjä.
Lapsenlapsia, lapsia, sukulaisia.
Taas koittaa uusi tragedia, edellinen unohdetaan ja taas käy kuten aina.
Kaikki mennyt unohdetaan, eikä mistään oteta oppia.
Kirjoissa kirjoitetaan vaarallisesta sairaudesta, rakkaudesta.
Sokaiseeko se meistä jokaisen, niin, että tapamme myös rakkaamme?
Mikä meitä riepoo, kun tuuleen annamme kaiken karata?
Ette pelastaneet itseänne, muttette myöskään rakkaitanne.
Liian iso riita teille, teidän mielelle, teidän elämälle.
Joskus toivoisin, että ihmiset olisivat ihmisiä, eikä eläimiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti