On helpointa valita melankolia.
Kuten aamulla on helpointa valita mustat sukat,
yritäpä valita turkoosit sukat niiden sijaan.
On aina helpointa valita se, mihin aivomme on tottunut.
Melankolia on helppoa, vaikka se rasittaa kaksi kertaa
enemmän mieltämme.
Sen takia se tuntuu kaksi kertaa pahemmalta, kuin hetken
onni joka sivelee vain hetken.
On helpompaa valua pohjattomassa kuilussa alaspäin, kuin
tarttua seinämiin ja alkaa kiivetä.
Varsinkin, jos kuilussa alkaa tuulla ja satamaa, kiipeäminen
käy naurettavaksi ajatukseksi.
Siispä mieluummin kuka vain siinä vaiheessa päästäisi irti
narusta, antaen itsensä tippua.
Ikävintä kaikista on, että kuilu ei ole siisti, vaan
tippumisesta huolimatta piikit raastavat ihosi verille.
Vaikka ihosi olisi jo valmiiksi rikki, että verillä, tai
vaikka vain mustelmilla.
Mieluummin sitä odottaa, että pohja joskus koittaa, mutta
kuilu on ikuisuus.
Ikuisuus voi toki olla huominen, mutta myös kymmenen vuotta
eteenpäin.
Kun olet tippunut tarpeeksi kauan, mietit miltä tuntuisi
kiivetä.
Et enää muista miltä tuntuu tippua, tai että tippuisit
kokoajan.
Olet tottunut syöksykierteeseen, etkä erota ympärillä olevaa
elämää.
Ajattelet, että jos nyt kerran kokeilen kiivetä liukasta
seinää pitkin.
Kätesi sutivat, kehosi ei toimi, aivot järkyttävät vieraasta
ajatuksesta ja päätöksestä.
Pienikin liike tuntuu vaivalloiselta, jopa tappavalta
itsessään.
Huudat apua kahta kertaa kauheammin, kun tajuat kuinka
raskas kehosi on.
Kiipeät, kiipeät, kiipeät. Olet jo puolessa välissä.
Ja kun olet kiivennyt pitkän matkaa, usko, että toivo
mielessä,
ne piikit iskeytyvät ihoosi ja lävistävät ihosi.
Tiput välittömästi alas takaisin kuiluun, ja muistat miltä
tuntuu tippua.
Tiput, tiput, tiput ja toivot kahta kauheammin, että pohja
olisi nyt lähempänä.
Silti pian haluat taas kiivetä, koska olet hoksannut, että
tunnet kun yrität kiivetä.
Ja kun kiipeät taas kohti valoa, usko ja toivo juoksevat
ympärilläsi iloiten.
Nyt uskottelet itsellesi, ettei mikään nujerra sinua alas.
Ja aivan huomaamatta, olet kiivennyt kuilusta ylös.
Katsot säkenöivää valoa, tunnet poltteen ihollasi, mietit
miksi halusit sitä.
Itket itsesi uneen, koska haluat palata kuiluun.
Se tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta, kuin elää valossa.
Rukoilet, että pääsisit kuiluun. Rukoilet, että jotain
sattuisi.
Jokin nujertaisi mielesi niin, että valuisit taas kuiluun,
syvälle pimeään kuiluun.
Kuiluun, jossa happi ei kierrä, ihmiset eivät huomaa ja lopulta
lakkaat tuntemasta.
Viimein, kun pääset turvalliseen kuiluusi, sekään ei enää
tunnu hyvältä.
Hätäännyt, ettei enää mikään ole hyvä.
Alat tavoitella kuilun pohjaa, koska et ole nähnyt valossa
mitään hyvää.
Etsit kuilun pohjaa, yrität valua alemmas, alemmas ja
alemmas.
Joko tietoisesti tai tiedostamatta.
Muille kerrot, että olet täysin terve ja hyvin voiva, koska
niinhän sinä olet.
Et ole vain löytänyt valossa paikkaasi, joten etsit sitä
kuilusta.
Nyt kuilun pohja jo loistaa, mutta viimein kuilun pimeä,
pohjaton olemus loistaa.
Se ei loista, mutta tunnet sen viileyden. Kuinka se vetää
sinua puoleensa.
Joku yrittää huutaa sinua valoisalta puolelta, varoittaa
sinua.
”Sinun kuuluu elää, olet vasta niin nuori. Valitse elämä!”
Sitä jatkuu viikkoja, kuukausia, vuosia –lähellä kuilun
pohjaa.
Olet menettänyt tunteesi, että tuntemukset.
Toivot vain, että kuilun pohja imisi sinut kokonaan itseensä.
Joku päivä heräät,
joku laittaa aivosi haluamaan kiipeämään.
Sinä et halua sitä, eikä aivosi, mutta ehkä sydämesi?
Se ei ole vielä tarpeeksi kulutettu, että lopettaisi
lyömästä.
Joka tapauksessa, alat kiipeämään, kiipeät ja kiipeät.
Ja kun viimein pääset valoon, rojahdat polvillesi.
Et halua enää palata kuiluun,
vaan pelkäät sitä kuollaksesi.
Mutta kaiken tämän jälkeen tulee päiviä,
jolloin valut kuilun alkuun.
Tulee päiviä, jolloin heittäydyt lattialle jaksamatta.
Eikä se haittaa, jos aina jatkat kiipeämistä.
Sen takia valitset nykyisin turkoosit sukat,
vain sen takia, että aivot joutuisivat rikkomaan rutiineja.
Koska aivot mieluummin antavat kehosi tippua, kuin käskevät sen kiipeämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti