Ei ole kyse siitä, että pelkäisimme pimeyttä.
Pelkäämme tuntematonta, koska emme tiedä mitä pimeydessä on.
Emme tiedä mikä sieltä hyökkää, tai mikä siellä vaanii.
Mutta emme pelkää myöskään hyökkääjää, emme pelkää karhuja, tai kuviteltuja olentoja.
Pelkäämme kuolemaa, pelkäämme menetystä, pelkäämme kipua.
Pelkäämme tunnetiloja, pelkäämme seurauksia.
Ja kun kerran joku pimeydestä hyökkää, pelkäämme aina.
Vaikkei pimeydestä olisi koskaan kukaan hyökännyt, pelkäämme sitä vielä kovemmin.
Koska emme tiedä, mikä sieltä voi hyökätä. Emme tiedä mitä pimeydessä on.
Emme kävellessämme tunne kiviä jalkojemme alla, tai tuulta kasvoillamme.
Saatamme miettiä, saatamme ajatella, tuntea ne eri tuntemukset.
Jos ajattelemme kiviä jalkojemme alla, tunnemme kivet.
Tunnemme ne vielä pitkän aikaa, kun laakkaamme ajattelemasta.
Ajattelemme tuulta, ja voimme tuntea tuulen.
Jos joku lyö meitä puukolla, tunnemme vain kivun.
Emme tunne maata, kun kaadumme, emme tunne tuulta ihollamme.
Tunnemme pistelevän kivun, joka on vienyt koko aivojemme huomion.
Oikeastaan, emme pelkää edes kuolemaa. Pelkäämme, koska se on tuntematonta.
Emme tiedä mitä kuolema merkitsee, emme tiedä mitä sitten tapahtuu.
En aio notkua kehdon tahdissa, en aio antaa aivoilleni päätösvaltaa.
En aio juosta sokeana eteenpäin, en aio olla aivoilleni helppo.
Astun oikein sijaan vasempaan, kävelen taaksepäin sen sijaan että kävelisin eteenpäin.
Ajattelen kiviä jalkojeni alla, sen sijaan että miettisin huomisen murheita.
Luulitteko minun etsivän jostain jotain järkeä?
Sitähän minäkin. Ihminen on vain outo otus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti