Taas mä koulusta hiljaisin äänin pois lähden, vain askeleet seuranani.
Kävelen haparoivin askelin kohti juna-asemaa, odotan hiljaisuudessa.
Annan sateen paiskautua kehoa vasten. Annan pisaroiden tavoittaa ihoni.
Ihoni, jolla lukuisat arvet koreilevat. Vain harva tietää. Vain harva koskettaa.
Astun junaan, tukeudun kaidetta vasten ja pidän kiinni.
Tuijotan ihmisten selkiä, tuntematta mitään. Olen tyhjä kuori.
Ihmiset tuijottavat minua aika ajoin, mutten päästä mitään ulos.
Juna saapuu seuraavalla asemalle, toiselle, kolmannelle.
Viimein astun junasta pois, astun ulkoilmaan. Sade jälleen iskeytyy keholleni.
Taistelen tieni bussiasemalle. Katseeni kiertää synkässä näkymässä.
Näkymä on yhtä synkkä, mitä mieleni, jossa ei ole kuin sadetta ja pilviä.
Viimeinen noutaja tulee. Bussi, joka veisi minut turvaa tältä pahalta maailmalta.
Toisaalta, se saattaa minut vain toiseen paikkaan, ei pois tästä pahuudesta.
Astun sisälle, kävelen paikalle, istun alas. Tuijotan ulos ikkunasta.
Käteni alkavat kaivamaan tottuneesti kuulokkeita.
Napsauttaa kuulokkeet paikalleen, kiinni puhelimeen, jossa on pelastukseni.
Jossa on huumeeni, jossa on apuni tähänkin päivään.
Käteni vapisevat, kun ne selvittävät sekaisia johtoja. Nopeasti, nopeasti -pääni hokee.
Viimein saan kuulokkeet korvilleni, viimein saan ummistettua silmäni.
Viimein olen turvassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti