Siihen saakka nämä kirotut kulkuvälineet erottavat meidät.

Growing deeper 

The two of us become

A single shooting star

Long road which leads to the calm hill 

As if turning on a light 

We illuminate tomorrow

Always stay this way

Istun bussin kyydissä. Istun ja tuijotan katuvalojen valoja. Kaduilla olisi muuten pimeää, mutta valot tuovat elämää muuten niin kuolleille pimeille kaduille. En tiennyt kauan olin istunut bussin kyydissä. Vaikka tiesin, että satakilometriä ei ollut pitkä matka -se oli pitkä matka sinun luoksesi. Vaihdoin asentoani kärsimättömästi, upottauduin uudestaan ja uudestaan musiikin vietäväksi. Miten matka saattoi kestää näin kauan?

Muistelen aikani kuluksi ensimmäistä kertaa kun kohtasimme, sitä ensimmäistä kertaa, kun juoksit heti syliini. Sanoit, että ikävöit minua, vaikket ikinä ollut nähnyt minua. Sait huulilleni hymyn, eikä se kadonnut koko päivänä. Kunnes jouduimme eroamaan. Lähdit oppilaitokseen ja silloinkin meidät eroitti nämä kirotut julkiset kulkuvälineet, jossa tälläkin hetkellä istun. Tiesin, kun istuin silloin bussiin, tiesin, että matkasta tulisi pitkä. Sen matkan muistan aina, kun tunsin käsiesi lämmön omissa käsissäni. Enkä voi unohtaa loputonta itkua, itkua ikävästä. 

Tajuan hymyileväni, kun katson ulos pimeyteen. Tärisen kylmästä ja kiedon sinun lahjottaman hupparin tiukemmin ylleni. En ymmärrä kuinka nämä julkiset ovat ilman lämmitystä, vaikka pakkanen lähentelee jo kymmentä astetta.

Siirrän katseeni bussin kelloon, enkä tiedä vieläkään, kauan minun vielä pitäisi siinä istua. Kauan minun vielä pitäisi tuntea kehoni kylmäksi, onnettomaksi. Kauan minun vielä pitäisi tyytyä näihin muistelmiin sinusta, kunnes voisin taas sinut ihollani tuntea. Aika kulu, matka kulu, kulu, kulu, haluan jo luoksesi. 

Viimein nousen ylös paikaltani, heitän reppuni selkään, hyppään ulos julkisesta, heilautan kättäni kuljettajalle. Teen sen aina luoksesi tullessa, mutta kun joudun sinusta eroon, en kiitä ketään, en edes kuljettajaa. Astelen hiljaisia katuja pitkin, katselen samoja valoja, joita tuijotin bussin ikkunasta. Ja viimein erotan sinut. Sinun hymysi on yhtä säteilevä kuten aina. Silmistäsi loistaa elämäniloa, suunnaton ikävä. Juoksemme loppumatkan, kiedomme kätemme tiukasti toistemme ympärille, syleilemme toisiamme ja kuiskuttelemme rakastavaisia sanoja. Luoja, että olen ikävöinyt sinua. 

Aina kun näemme, tuntuu, kuin se olisi eka kerta. Aina kun kiedon kätesi ympärille, tuntuu, ettet olisi ikinä ollutkaan siinä. Aina, kun suutelen sinua, tuntuu kuin se olisi yhä se ensisuudelma, jonka sinun kanssasi jaoin. Tunnut niin hyvältä siinä ja tiedän, että koko maailman kadehtii meitä onnekkaita. Meitä niin sokeita, mutta silti niin onnekkaita. 

Kävelemme luoksesi, valloitamme sänkysi ja lellin sinut jälleen piloille. Naurusi täyttää pääni ja juovuttaa humalaan. Olet kaunis tyttöni. Makaat selälläsi, ja naurat kuinka höpsöltä taas näytän sojottavin hiuksineni. Nauran kanssasi, kiedon käteni lämpimän kehosi ympärille, kutittelen huulillani kaulaasi ja hihität suloisesti vastaukseksi. Olen juovuksissa, niin juovuksissa rakkaudestasi. Haluan pidellä ja tuntea sinut aina näin, aina ihoani vasten. Vedän jälleen kerran ominaistuoksuasi keuhkoihini, naurahdan ja suukotan poskeasi. Kuiskaat, kuinka hupsu olen, mutta jatkat pian, kuinka rakastat minun hupsuuttani ja minua. Vain enkelit tietävät, paljon rakastan sinua, kuiskaan.  

Voin ylpeänä kertoa, millaiselta onnellinen loppu tuntuu ja näyttää. Jaan kanssasi ilot, surut, menneisyyden ja tulevan. Enkä muuta halua. Tämä maailma on meille, meitä varten. Kulta, vain meillä on väliä, sillä muu maailma on katea rakkaudestamme. Katea rakkaudellemme.

Kunnes jälleen se kirottu julkinen vie minut pois luotasi. Mutta, rakas, minä palaan, minä palaan tyttöni. Ja joku kerta jään luoksesi ikuisesti ja valloitamme koko maailman yhdessä. Siihen saakka nämä kirotut kulkuvälineet erottavat meidät.