Mitä sillä on väliä,
mitä tänään mietin tai eilen päätin.
Eikö ole turhaa laatia kirjoituksia,
joilla minkäänlaista merkitystä loppupeleissä ole.
Tyhjiä lauseita, vielä tyhjemmillä kirjaimilla.
Kukaan ei osaa selittää kuolemaa,
taikka minkä takia ihminen toimii kuten toimii.
Tiede selittää, tiede selittää
– mutta ei se kuitenkaan tärkeintä koskaan selitä.
Ihmeitä sattuu päivästä toiseen,
eikä kukaan voi koskaan selittää miksi.
Yksi kuolee, toinen syntyy
-sitä kai kiertokuluksi viisaimmat kutsuu.
Meidät luotiin tyhjiöön, ei kukaan olettanut,
että joku päivä me haluttaisiin tietää miksi täällä
kuljetaan.
Ei kukaan olettanut, että mietittäisiin päivästä toiseen;
minkä takia, minkä takia, minkä takia.
Meidät luotiin, meille annettiin maailma, meille annettiin
elämä.
Kukapa olisi arvannut, että ihminen keksisi sen kaiken
tyhmän ja hyvän.
Kuka olisi tiennyt, että palaamme miettimään, kuka meidät
loi ja minkä takia.
Ei me osata vaa elää elämää, tai luoda maailmaa.
Meidän täytyy tietää kaikki, meidän täytyy päästä perille
kaikesta.
Mutta sitä me emme koskaan saavuta. Emme koskaan tiedä
totuutta.
Kuinka tyhmiä olemme.
Olentoja suuressa maailmassa,
jotka olettivat tietävän pelin säännöt.
Peliä kutsuttiin elämäksi,
ihmisiä vain pelaajiksi.
Kuka oletti, että voittaisimme pelin?
Olemme levottomia, emme tyydy vähään, emme osaa asettua.
Jotkut meistä menevät alimman riman kohdalta, hyväksyen
kaiken, jopa tietämättömyyden.
Loput meistä vatvoo asioita, pyörittelee kirjaimia,
pyörittelee ajatuksia tuloksetta.
En tiedä kumpi on pahempaa; tietämättömyys, vai ikuinen
epätoivo.
Haluaisin tyytyä vähään, haluaisin, että kaikki muutkin tyytyisivät
vähään.
Ei olisi loputtomia kysymyksiä, ilman vastauksia, joita
kukaan ei voi koskaan selvittää.
Tuhlaamme aikaamme, tuhlaamme voimiamme, tuhlaamme itseämme.
Mutta emme osaa muutakaan. Meidän täytyy saada ajatella, tai
surkastumme.
Haluaisin elää sen sijaan, että kirjoittaisin tätäkin turhaa
värssyä.
Värssyä, jota tuskin yksikään lukee. Jos lukee, niin
luultavasti vahingossa.
En haluaisi kirjoittaa papereita täyteen tyhjillä sanoilla,
niin ettei valkoista pintaa enää näy.
En haluaisi tuijottaa kattoa, kuulla niitä lukuisia huutoja
päässäni.
En haluaisi kuulla, tai nähdä sinun kirjoituksia, taikka
sinun ajatuksiasi.
En haluaisi tajuta, että olemme niin sekaisin
kysymyksistämme,
ettei muisteta edes mitä kysyimme.
Haluaisin juosta tuulen lailla pihalla, pysähtymättä
ajattelemaan mitään.
Haluaisin hyllyttää ajatukseni, jättää ne hyllylle ja
unohtaa sinne.
Juosta kuin tuuli, törmäämättä mihinkään.
Ajattelematta; koska kuolen, mihin kuolen, tai kuka kuolee.
Unohtaa, että elän elämää, jossa kukaan ei tiedä elämisen
tarkoitusta.
Maailmassa, jota kukaan, ei edes tiede, osaa selittää.
Olen turta lukemaan Venäjästä ja Ukrainasta,
olen turta seuraamaan sairasta maailmaa.
Kuka tappaa kenet, tai minkä takia.
Kuka oikeasti yrittää etsiä jotain järkeä tästä kaikesta?
Olen turta seisomaan sairaiden ihmisten keskellä, itse
sairaana.
Olen kyllästynyt tuntemaan, katsomaan ja seuraamaan.
Olen kyllästynyt toteamaan, että vaikka kuinka haluan elää,
en osaa, enkä tiedä kuinka elää.
Olen kyllästynyt laittaman kirjaimia kirjainten eteen,
ymmärtämättä mitä haluan ylipäätänsä sanoa.
Haluaisin huutaa, mutten tiedä mitä huutaisin.
Lopulta vajoan lattialle istumaan, kipeästi janoten kaikkia
ajatuksia.
Olkoon tämän kerran,
”minkä takia hengitämme?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti