Helpointa on ajatella, että elämä on liian pitkä. Sitä ehtii nähdä kaiken. Se on helppo, yksinkertainen ajatus, jota on helppo käyttää ja siihen on helppo sopeutua. Oon miettinyt monet päivät ajatusta, etten ehdi näkemään Afrikkaa, Ranskaa, Saksaa, jos edes Japania. Ei ole kyse siitä, että ne olisi ykkösenä listalla, mitä haluaisin nähdä, vaan kyse on siitä, etten ikinä saa mahdollisuutta. Ellen tässä elämässä niitä näe. Haluaisin nähdä maailmaa enemmän kuin elinikäni riittää. Yksinkertaisesti elinikäni ei vain riitä näkemään kaikkea, aivan kaikkea. Enkä lopulta muistaisi kaikkea, vaikka olisin nähnyt jo melkein kaiken. Ja totuus on, etten voi nähdä kaikkea. En täysin kaikkea, ikinä, koskaan. En tässä elämässä. Eikä toisesta ole todistettu tieteessä. Joskus sanon, että paskat tieteestä. Nyt en voi tyytyä siihen. On vain tämä elämä. Seuraavasta ei ole tietoa, ja vaikka olisikin, en olisi enää itse seuraavassa elämässä. En muistaisi näkemääni, en muistaisi kokemaani. Ei tälläisestä asiasta näin voimaton olento saisi nostaa haloa, koska sille ei voi mitään, mutten voi mitää ajatuksillekkaan. Ajatus, että asuisin koko elämäni Suomessa, saa pakokauhun nostamaan päätänsä. Jos kuolenkin huomenna, paljon jää näkemättä. Vaikka kuolisin sadan vuoden päästä, paljon jäisi näkemättä. Koska sadan vuoden päästä olisi maailmalla satoja vuosia edessä, joten mistä jäisin paitsi? Jo se ajatus saa tuskastumaan. En koskaan saa tietää, miltä maailma näyttää satojen miljoonien vuosien päästä. Kuinka maailma tuhoutuu? Kuinka ihmiset jatkavat elämäänsä. Kaikki se. Epätietoisuutta, epätietoisuuden perään. Joskus epätietoisuus, että epävarmuus on lohduttavaa. Mutta näinä kylminä iltoina, nämä ajatukset tappaa. Ja vaikka kuinka tästä paasaisin, vaikka mitä tekisin, ei ikuisuutta olemassa, enkä oikeasti voi näille asioille mitään. Voin vain elää, tuntea ja olla. Se on kaikki, mitä voin. Voin yrittää saavuttaa niin paljon, kuin ikinä haluan, mutten koskaan saavuta kaikkea. Vaikka se kuinka haluttaisi, kuinka pelottaisi. Haluan nähdä maailmaa, haluan kokea useat työt, haluan tuntea voimakkaat tunteet, haluan selviytyä, haluan romahtaa, haluan elää, haluan juosta pitkin metsiä, rantoja, aavikkoja -tietää, että olen elossa. Kunnes kuolen, muutun mullaksi ja häviän kartalta.
Aivan sama, jos mietin tatuointeja. Mitä väliä enää, mitä tatuoin ihoon, jos vain itse haluan sen? Kun kuitenkin aiemmin tai myöhemmin kuolen, niin onko sillä väliä miltä haudassa näyttää? Lopulta on pelkkä luuranko, eikä musteesta ole tietoa. Onko enää väliä, elikö sitä elämää mitä muut halusivat, vai sitä elämää mitä itse halusi?
Itkettää, etten pääse koskaan kokemaan, millaista on olla vampyyri. Millaista on elää olentona, jota niin paljon ihailee. Itkettää, etten pääse kokeilemaan monia, monia, monia asioita. Ja tiedän jo nyt, etten pääse. Eikö se ole pelottavaa? Tietää asioita, joita ei koskaan tässä elämässä tule tekemään? Eikä niille edes voi mitään. Ja niitä asioita on niin paljon. Esimerkiksi tiedän, etten koskaan voi; muuttua fantasiahahmoksi, omistaa satoja lemmikkejä, reissata vain ympäri maailmaa eläen niin, olla muusikko, olla näyttelijä, elää yhdessä hetkessä, saatika selviytyä elämästä. Listaa voisi jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Sitä tietää, että mieli turtuu, kun näitä asioita miettii, mutta äh. Kai mä vaa haluan kirjoittaa nää asiat puhtaaksi, kun tiedän, että aiemmin tai myöhemmin joku muukin miettii näitä asioita. Ihminen ei oo koskaan yksin.
Jos ihmiset uskovat elämän kiertokulkuun, oon varmasti erittäin nuori sielu. Vastasyntynyt. En haluaisi ajatella niin. Jos mulla on nyt sielu, joka on mun vallassa tän hetken ja seuraavassa hetkessä toisessa kehossa, en tiedä mitä ajatella. En tiedä mihin uskon. Uskonko Jumalaan, vai vain itseeni. En tiedä uskonko elämän jatkumiseen, vai haluanko edes ajatella sellaista. Jos tämä on sieluni, se on nuori, kokematon. Mutta jos jään miettimään, tiedän, että sieluni on oikeasti fiksu. Todella fiksu. Mietin tänää, miten mun sielu näkyisi mussa. Mutta sitten naurahdin, että oon ehkä oikeasti sekaisin. Jos tämä on sieluni, olkoon. Se on oppinut jo paljon, ja tulee oppimaan paljon.
Lopetan tän rustaamisen, ennen kuin luulette, että oon täysin sekaisin.
Te luulitte minun näkeväni harhoja,
luulitte kai, että seonnut mä oon.
Näin vaan koko maailman,
en mitään pahaa, en mitää hyvää.
Sieluja, joilla oli sydämet.
Sieluja, jotka yritti vain oppia elämään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti