Mä junnaan paikallani.
Kaikki muut liikkuu, mutta mä oon jäänyt jumiin näihin kaavoihin.
Oon itteni rakentanut osaksi kaavaa joka päivästä toiseen toistuu.
En voi muuttaa kaavaa, koska saattaisin kaatua.
Mä junnaan paikallani ja katson muiden tekoja, menestymisiä.
Aina pistää vihaksi kun taas sekin jotain saavuttaa, tai kun joku tekee jotain kivaa.
Aina jotenkin kaikesta ulkopuoliseksi jää.
Sellaista on jäädä junnaamaan kaavoihin.
Ei ketään muita oikeasti kiinnosta jäätkö siihen vai liikutko vasta huomenna, tai koskaan.
Ei ketään kiinnosta rakennatko elämääsi vai tuhoatko kaiken.
Ei kukaan ylipäätänsä voi ymmärtää sitä kuka jää junnaamaan, koska kaikilla on kiire liikkua omassa elämässä. Kaikkien on vaa pakko juosta eteenpäin ennen kuin aika syö.
Oon niin vihainen ittelleni ja teille kaikille jo siitä, että huomenna heräätte ja teette jotain kivaa.
Oon niin tajuttoman rauhaton. Haluaisin juosta vain loputtomasti aikaa karkuun.
Sen sijaan istun koneella ja kirjoitan taas netin syövereihin jotain, joka joskus katoaa.
Pitäisi tehdä, pitäisi lukea, pitäisi jatkaa tehtäviä, pitäisi, pitäisi, pitäisi.
Mutten oikeasti tee mitään mitä oikeasti haluaisin tehdä.
Haluaisin hypätä lentokoneeseen, astua viimein maahan jossa mä haluan olla ja elää.
Ehken vielä asua, mutta haluaisin nähdä onko siellä jotain joka saisi mun sielun taantuu.
Aina mietin mitä haluaisin tehdä, koska on helpompi jatkaa sen miettimistä kuin tehdä sitä mitä haluaisi. On helpompi kyseenalaistaa sitä mitä haluaa kuin vain toimia. En ota huomioon sitä mitä haluan. Jatkan etsimistä päivästä toiseen ja käännän kaiken löytämälleni selkäni.
Oon niin epätoivoisesti eksyksissä, etten tiedä enää miten päin kääntyä löytääkseni tieni.
Kaikki on niin kamalan vaikeaa. Ja mä oon niin laiska.
Aattelen, että mulla on ikuisuus aikaa alkaa elämään, muttei taida olla?
En tiedä alanko elämään huomenna vai ikinä, mutta mun sielu on kyllästynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti