Paras ystäväni

Kunpa teitä olisi olemassa -kuiskaan ilmaan, kun kosketan huurtunutta ikkunan lasia. Se on huurtunut aika päiviä sitten, eikä se ota palatakseen normaaliksi. Olen tuijottanut huuruiseen pimeyteen päivät, yöt. Aurinko ei ole noussut, ei kertaakaan. Olen kadottanut jo tiedon siitä, kauan olen istunut. Tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia? En ole varma.

En tiedä, kauan tuo hahmo on tuijottanut minua. En ole varma edes, onko ulkona ketään hahmoa. Sivelen ikkunan kylmää pintaa, kun yritän mielessäni pohtia, miten jälleen saisin jalkani toimimaan. Ne ovat turtuneet, kylmentyneet .. ehkä kuolleet? Tarkemmin ajateltuna minun kehossani ei taida toimia mikään muu, kuin hitaat ajatukseni. Sydämeni on lakannut lyömästä, sekä vereni on hyytynyt. 

Ja sitten tunnen sen. Sinun kylmän otteen olassani. En käännä katsettani, sillä tiedän, että olet saanut tarpeeksi näistä haavemaailmoista. Revit minut ylös maasta, pakotat minut seisomaan kahdella jalalla ja yrität takoa päähäni, ettei ulkona ole ketään. Huudat tyhjälle mielelleni, tyhjälle sielulleni, tyhjälle pääkopalleni, joka ei ymmärrä mitä uhoat. Pitelet käsissäsi jotain metallista esinettä. En näe kunnolla mikä se on. Yllättäen koko kehoni valtaa kylmä tunne, jonka sinä aiheutat. Olet ampunut minua. Veri alkaa välittömästä maalata lattiaa uudella sävyllä, eikä jalkani kauaa kanna. Joku pitelee minusta kiinni, mutta se ei ole kylmä ote. Se on lämmin ote, joka rauhoittaa ja pitelee minua aloillaan. 

Nyt olen ikkunan ulkopuolella ja muiden mielipiteiden vastaisesti, olen sisällä. En ikinä ollut sisällä, kun oikeasti olin. En kuulunut sinne, en miltään osin. Nyt seison vieressäsi ja saatan tuntea kevyen ilmavirran kasvoillani, kun hymyilen väsyneesti. Tiedän, että olet tullut pelastamaan minut. Tiedän, ettet koskaan jätä minua. Tiedän, että olet paras ystäväni.