Yksin usvassa niin väärällä raiteella

Mitä tahdot?

Mitä siitä
Mikään ei kuitenkaan riitä?
Mitä teitkään sinä itse?
Muista se kun tuomitset

Olet katsonut näitä sotkuisia seittejä päivistä kuukausiin ja kuukausista vuosiin. Olen seonnut laskuista siitä, monta kertaa olen huutanut lattialla, etten jaksa. Kuinka monta kertaa olen romahtanut vasten lattian lankkuja, rukoillut, että tämä helvetti loppuisi. Olen niin pyörryksissä tässä painajaisessa, etten ole varma oletko edes sinä siinä, vai oletko harhakuva. Harhakuva, joka lupaa parempaa, mutta mitään ei tapahdu. Olen ennen ollut näiden seittien varassa, muiden ihmisten tekemisissä, niiden ihmisten varassa. Jokainen heistä on kadonnut, vain sinä harhakuva olet jäänyt kummittelemaan eteeni.

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa
Yksin usvassa niin väärällä raiteella
Syöksykierteessä eikä oikaistuksi saa
Ennen kuin koskee maan pintaa

Paremmasta saatiin varmat merkit
Joihin päätettiin luottaa
Tähän johti, harhaan asti päästiin
Ja miten tästä voi jatkaa?

Olen varma, että näin unta yöstä kauniista. Se uni jatkui kun aamulla heräsin, nyt tajuan; se olikin painajaista. Painajaista, josta en herännyt. Minua yritettiin herättää, minua yritettiin muistuttaa siitä millä on väliä ja millä ei. Menin sekaisin käsitteissä, harhakuvista. Ja nyt, olen eksynyt itseeni. Takerruin kaikkeen, millä ei ollut väliä, ei ollut merkitystä pienillä asioilla, vaan sillä miten tämän päivän väritän. Sillä, mitä itse teen, mitä itselleni teen. Väliäkö noilla muilla harhakuvilla, jotka vain hidastavat elämää seiteillä.  Tänä yönä rikon jokaisen seitin, revin, huudan ja lysähdän vasten painajaista lankkujen sijaan. En lakkaa huutamasta, ennen kuin seitit katoavat. 

Älä katso, älä kuule
Pidä vaan kiinni sun huulet
Vähän arvaa, älä tiedä
Riittää kunhan sä siedät

Niin kuollakseen elossa
Enimmäkseen jo kuollut

Makaan puisia lankkuja vasten, tuijotan eteenpäin. Huulillani leikittelee kuollut hymy. Hymy rohtuneilla ja verta vuotavilla huulillani. Hymyilen tyhjyydelle edessäni. Ei seittejä, ei painajaisia, ei harhakuvia. Vain pimeys ja vain minä itse. Enää vain väliä, miten tän hetken väritän. Maalaanko verellä punaisella vai värillä uusilla. Hapuilen seiniä, hapuilen lattiaa. Ei ole värejä, ei ole mitään mikä tuottaisi niitä kun olen yksin kuolleen sieluni kanssa. "Tulkaa takaisin", huudan seinille. Seinät vastaavat kuin kaikuna, nauravat minulle. 

Seittejen, painajaisten ja harhakuvien ansiosta minulla oli värit. 
Nyt, olen tyhjä kuori, kuolleella sielulla. Ilman värejä. 

Tulkaa takaisin..

Varjoksi syntynyt.

It's scratching on the walls

In the closet, in the halls

It comes awake

And I can't control it

Hiding under the bed

In my body, in my head

Why won't somebody come and save me from this?

Make it end!

Katsonut oon tätä peiliä, odottanut, että kuvajaiseni siitä heijastuu.

Kuvajainen ei heijastu vieläkään. Kuin peili pelkäisi paljastaa, millainen hirviö olen.

Jatkan katsomista, en voi lakata katsomasta. 

Laihat sormeni kulkevat kylmää ihoani pitkin, ne tunnustelevat ihoani.

Tunnustelevat ihoani, tunnustelevat ihon alla olevia luita.

Luita, joiden ympärillä kulkevat suonet ja kuljettavat elämän voimaa.

Vai kuljettavatko sittenkään?

Sormet siirtyvät hitaasti rintakehän puoleen, pysähtyvät ja tunnustelevat.

Ei tasaista nousemista, ei tasaista hengitystä, ei sydämen lyöntiä.

Sormeni jatkavat ylös kaulalle, painuvat vasten valtimoa. 

Sormet tavoittelevat pulssia, mutta pulssi on kadonnut. Olen kai katomassa. 

Eihän tämä peilikään minua näytä.

Ihoni kylmentynyt, kuvajaiseni kadonnut, sykkeeni hyytynyt. 

Hirviöksi kutsutaan, mutten tiedä mikä erottaa hirviön ihmisestä.

Olenhan ihminen, olenhan? En ole hirviö, en voi olla.

Olen kiltti, en halua pahaa, olen kiltti .... 

Jatkan peilin tuijottamista, mutta lopulta lattialle valun.

Tajuan varjon olevan hirviöni, tajuan sen varjon olevan minä.

Varjo on ainut, mitä minusta enää on jäljellä.