Ihmiset
saavat Japaniin menon näyttämään niin tavattoman helpolta,
mutta mulle
se on aina tuntunut fysiikkaa vaativalta ydinfysiikalta = mahdottomalta.
Olipa kerran
unelma, olipa kerran haaveet ja aatteet – olipa kerran aikomukset. Ja sitten
kun niitä tarpeeksi kauan hokee vuodesta toiseen, tiedättekö mitä siitä jää
jäljelle? Selvä näkemys, ettei se ikinä tule onnistumaan, eikä se ole edes
mahdollista. Niin siinä kai käy lopulta kun unelmia hautoo, eikä usko sitten
niihin loppupeleissä. Liika ajatteleminen pilaa niin monta kaunista juttua,
esimerkiksi ajatus Japaniin lähdöstä. Käytännössähän se ei vaadi kuin rahaa ja
aikaa, mutta jos jäät pidemmän päälle miettimään se vaatii aina vain enemmän ja
enemmän. Mitä enemmän on aikaa miettiä, sitä enemmän se vaatii.
Poikettiin
ystävän kanssa kesällä Ruotsissa, eikä se vaatinut paljoakaan. Se ei vaatinut
mitään, koska oli selvä näkemys siitä että sinne voi jopa päästä, onhan Ruotsi
ihan naapurissa. Aletaan miettiä Japania; ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole
järkeä, ei siellä selviä, ei osata kieltä, ei tunneta kulttuuria ja
plaaplaaplaa. Mutta; en osaa ruotsia, ei ollut hirveästi rahaakaan, ei tunnettu
sen puoleen kulttuuria ja … selvittiin anyway.
Ja kaiken
aikaa jos miettii kuinka paljon Japani onkaan elämää osana, niin kyllä sitä
pitäisi jo jonkinlainen näkemys olla maasta – mutta se itseluottamuksen puute
on ikävää sinänsä kun ei luota että tietää. Tottakai unelma on aina iso juttu,
mutta se ei saisi ikinä alkaa tuntumaan niin ylitsepääsemättömän universaalilta,
ettei se onnistu. Varsinkaan matkustamisen kanssa ei saisi stressata mikä
epäonnistuu, koska sitten kaikki aika menee pelkäämiseen. Aina jotain menee
mönkään matkalla, joku tavara hajoaa, joku tavara hukkuu, joku sairastuu; niin
se vaa menee, ja jos ei mene niin sehän on vain hyvä!
Aikoinaan
oli myös suuri universaali käsitys the gazettesta ja kaiken aikaa oli vain
sellainen ajatus, ettei se ole mahdollista. Niinkin luottavainen ihminen kuin itsekin
on, niin piti sitä täysin mahdottomana. Ei se ollut mahdollista ikinä, ja
sitten kun se alkoi olla mahdollista, stressi oli sietämätöntä. Ei se ollutkaan
niin ylitsepääsemätöntä, ei se ollutkaan niin mahdotonta.
Kaiken aikaa
haluaisin lähteä Japaniin, mutta olen jo ylittänyt sen rajan kun usko ja
luottamus kulkevat käsi kädessä. Ajattelen vain että… ehkä sitten joskus, jos
sittenkään. Olen jo menettänyt uskon, koska eihän ole edes rahaa, eikä aikaa,
puhumattakaan kielitaidosta. Mutta eniten ihminen pettää itseään siinä
vaiheessa kun se sanoo, ettei se kykene eikä se onnistu.
Koska mitä on jos ei
ole uskoa?
Kaikki on
mahdotonta jos asioista tekee mahdottomia,
mutta jos päättää tehdä ja mennä,
mikään ei ole mahdotonta.
Täytyy vain löytää oikeat keinot, sekä ripaus toivoa.
