Mahdotonta vai onko sittenkään?

Ihmiset saavat Japaniin menon näyttämään niin tavattoman helpolta,

mutta mulle se on aina tuntunut fysiikkaa vaativalta ydinfysiikalta = mahdottomalta.

Olipa kerran unelma, olipa kerran haaveet ja aatteet – olipa kerran aikomukset. Ja sitten kun niitä tarpeeksi kauan hokee vuodesta toiseen, tiedättekö mitä siitä jää jäljelle? Selvä näkemys, ettei se ikinä tule onnistumaan, eikä se ole edes mahdollista. Niin siinä kai käy lopulta kun unelmia hautoo, eikä usko sitten niihin loppupeleissä. Liika ajatteleminen pilaa niin monta kaunista juttua, esimerkiksi ajatus Japaniin lähdöstä. Käytännössähän se ei vaadi kuin rahaa ja aikaa, mutta jos jäät pidemmän päälle miettimään se vaatii aina vain enemmän ja enemmän. Mitä enemmän on aikaa miettiä, sitä enemmän se vaatii.

Poikettiin ystävän kanssa kesällä Ruotsissa, eikä se vaatinut paljoakaan. Se ei vaatinut mitään, koska oli selvä näkemys siitä että sinne voi jopa päästä, onhan Ruotsi ihan naapurissa. Aletaan miettiä Japania; ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole järkeä, ei siellä selviä, ei osata kieltä, ei tunneta kulttuuria ja plaaplaaplaa. Mutta; en osaa ruotsia, ei ollut hirveästi rahaakaan, ei tunnettu sen puoleen kulttuuria ja … selvittiin anyway.

Ja kaiken aikaa jos miettii kuinka paljon Japani onkaan elämää osana, niin kyllä sitä pitäisi jo jonkinlainen näkemys olla maasta – mutta se itseluottamuksen puute on ikävää sinänsä kun ei luota että tietää. Tottakai unelma on aina iso juttu, mutta se ei saisi ikinä alkaa tuntumaan niin ylitsepääsemättömän universaalilta, ettei se onnistu. Varsinkaan matkustamisen kanssa ei saisi stressata mikä epäonnistuu, koska sitten kaikki aika menee pelkäämiseen. Aina jotain menee mönkään matkalla, joku tavara hajoaa, joku tavara hukkuu, joku sairastuu; niin se vaa menee, ja jos ei mene niin sehän on vain hyvä!

Aikoinaan oli myös suuri universaali käsitys the gazettesta ja kaiken aikaa oli vain sellainen ajatus, ettei se ole mahdollista. Niinkin luottavainen ihminen kuin itsekin on, niin piti sitä täysin mahdottomana. Ei se ollut mahdollista ikinä, ja sitten kun se alkoi olla mahdollista, stressi oli sietämätöntä. Ei se ollutkaan niin ylitsepääsemätöntä, ei se ollutkaan niin mahdotonta.

Kaiken aikaa haluaisin lähteä Japaniin, mutta olen jo ylittänyt sen rajan kun usko ja luottamus kulkevat käsi kädessä. Ajattelen vain että… ehkä sitten joskus, jos sittenkään. Olen jo menettänyt uskon, koska eihän ole edes rahaa, eikä aikaa, puhumattakaan kielitaidosta. Mutta eniten ihminen pettää itseään siinä vaiheessa kun se sanoo, ettei se kykene eikä se onnistu. 

Koska mitä on jos ei ole uskoa?

Kaikki on mahdotonta jos asioista tekee mahdottomia, 

mutta jos päättää tehdä ja mennä, mikään ei ole mahdotonta. 

Täytyy vain löytää oikeat keinot, sekä ripaus toivoa.