Talvi… lunta, pakkasta…
kunpa olisikin.
Muistan lapsuuden
hiihtolomat lasketteluista, koko loman mökkeilyistä ja ulkoilusta. Muistan
koulun liikuntatunnit pihalla säässä kuin säässä. Muistan luistelemisen,
muistan hiihtämisen ja laskettelun. Nyt jos katson muutaman vuoden taaksepäin,
tai enemmän, en näe enää mitään. Hyvä jos näen edes lunta. Helsinki on
tavattoman kaunis kaupunki, mutta harvemmin se saa talveaan omakseen. Jos lunta
tuleekin kaduille, se katoaa nopeammin kuin huomaammekaan. Ilmastonmuutoksen
myötä yhä kauempaa saa hakea lunta, kohta Lapissa on vain lunta.
Eikä kyse ole vain
lumesta. Vaan kyse on itsestä ja omasta tavasta elää elämää. Enää ei tule
mentyä pihalle, enää ei tule hiihdettyä, luisteltua tai lasketeltua. Eniten
kaipaan juuri nyt laskettelemista. Ajattelen joka vuosi, että tänä vuonna mä
korjaan kaiken, mutten ikinä saa aikaiseksi. Pelkään, että aiemmin tai
myöhemmin en enää vain uskalla. Jollain tapaa olen kyllästynyt kuulemaan joka
suunnasta, ettei ole suksia, ei ole luistimia, ei ole sitä, tai tätä. Ei ole
tarvikkeita, muttei kyllä mielenkiintoakaan saatika halua. Kukapa haluaisi
mennä luistelemaan? Tai saatika hiihtämään? Välillä toivoin, että itse voisin
päätyä tähän samaan vastaukseen ja sanoa, että paljon kivempi tehdä yhtikäs
mitään. Mutta luoja ette arvaa kuinka paljon haluaisin vain hiihtää. Ehken
haluaisi hiihtää kun olen hiihtänyt muutaman kilometrin, mutta kyse on halusta
päästä suksille pitkästä aikaa. Tavaton kaipuu niinkin yksinkertaista asiaa.
Huomaan yhä useammin toteavani, että ei se mitään, pystyn tekemään sen
yksinkin. Välillä ihmettelen miten ketään ei vain kiinnosta tehdä enää yhtikäs
mitään. Ymmärrän tietenkin, ettei kaikkeen ole varaa aina, mutta ei aina kyse
ole rahasta, joskus se on kyse ainoastaan mielenkiinnosta. Ja tasan siitä,
ettei enää nykymaailmassa osata tehdä muuta kuin istua sisällä ja koneella.
Raivostutan itseäni tällä tekemättömyydellä joka hetki yhä useammin. Lumeton
jouluaatto on tuskaa, mutta entäs koko joulu? Viimevuonna tuntui ettei olisi
talvea ollutkaan.
yleensä se talvi täällä näyttääkin juuri tältä .. hhahaha
Ja tiedättekö mitä on
ironisinta? Olin ennen todella kesäihminen. Ja koen olevani vieläkin, mutten
enää koe yhtä suurta kaipuuta vaikka meressä uimiseen, kun lasketteluun. Mutta
ehkä se johtuu vain siitä, että kesällä tulee tehtyä asioita vielä, mutta
talvella kaikki on jäänyt. Huomaan lumen vähentyessä, että tänä vuonna jo
todella odotan lumen satamista maahan. Odotan pakkasta, ja lumia. Odotan
talvea, mutta ikävä kyllä taitaa olla, että turhaan. Ennen halusin lähteä
Etelään lämpöön, mutta nyt menisin vaikka Lappiin nähdäkseni porot ja talven.
Olen kerran aiemmin ollut lapissa, ja en voi muuta sanoa kuin että kaipaan
niitä hetkiä. Kaipaan lappiin, vaikkei lunta silloin ollutkaan. Joka
tapauksessa. Kaipaan lunta kaikesta huolimatta, ja jopa siitä huolimatta, että
joudun aamuisin heräämään entistä aikaisemmin jotta saan vanhan autoni
liikkeelle, mutta ei se minua haittaa… Eikä edes se, että lopulta joudun
jättämään autoni talviseisontaan. Kunhan saisimme lunta.
Totta puhuen mulla on
tavattoman suuria unelmia, aina Japanissa saakka, mutta niitä unelmia on ihan
Lapissakin saakka. Ja joskus mietin, kuinka ihmeessä kaiken keskenään sovellan.
Muutamia vuosia olen haaveillut huskyjen kanssa työskentelystä, huskyn
omistamisesta ja lapissa patikoimisesta. Yritä sitten huskyn kanssa perustaa
elämä Helsingissä, saatika elää huskyn kanssa Japanissa. Luoja levotonta
mieltäni. Tällä hetkellä pelkkä laskettelemaan pääseminen riittäisi. Mutta
sekin tuntuu liian vaikealta, ja liian mahdottomalta. Yhtä mahdottomalta kun
aikoinaan laskettelin vain suksilla, mutta aina haaveilin lumilautailusta. Ja
eräs kaunis päivä laskettelin lumilaudalla. Kaikki on mahdollista niin kauan
kun ei itse tee siitä mahdotonta. Nykyisin kaikki tuntuu olevan mahdotonta…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti