Tuijotan kelloa. Viisarit liikkuu. Tik-tak. Aika kuluu, mutta hitaasti. Se matelee.
On kulunut varmaan jo päivä, kuukausi tai vuosi -ehkä useampikin vuosi.
Joku soittaa kai taas puhelimeen, yrittää koputtaa oveenkin. En vastaa, en avaa -en jaksa.
Lukemattomia kertoja huutanut, etten tahdo kuulla enempää.
Kuulla enempää siitä, miltä sinusta tuntuu, tai teistä.
Oletteko miettineet miltä minusta tuntuu?
Miltä minusta tuntuu tässä pimeässä huonessa, jossa ei ole valoja, ei pilkahdustakaa. Keskellä ei mitään. Toivon, uskon ja rakkauden kadottaneena. Täysin eksyneenä. Rakkautta ei voi etsiä, mutta sen ehkä kestää. Mutta ilman uskoa ja toivoa, ei ole mitää. Ei toivoa huomisesta, ei uskoa parempaan.
Joten miltä teistä tuntuu? Tuntuu, kun en enää puhelimeen vastaa, kun riistän teiltä toivon, että vastaisin ja hetki hetkeltä usko hiipuu perässä kuihtuneeksi. Kun jäätte tyhjään kammioon, ilman vastausta. Ilman vastauksia. Ilman tietoa siitä, mitä tapahtui, miksi tapahtui.
Siltä minusta aina tuntui.
Mutta kun päivät, kuukaudet ja vuodet kirii.
Ette muista enää katsoa taakse ja kysyä miksi.
Teillä on vastaukset. Teillä on elämä.
Teillä on usko, toivo, rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti