Myself and I

That this has nothing to do with you

It's personal, myself and I

Näinä iltoina mä tuijotan ulos ikkunasta, puristan peittoa ympärilleni tiukemmin. Puristan tiukasti, enkä hellitä otetta. Katselen kuuta tähdettömällä taivaalla, jolla pelkkä kuu valaisee. Mä kai itseni siinä nään. 

Mä yksin taivaalla loistan, valaisen näitä muita, jotta ne eteenpäin osaisi kulkea. Kun yöt pimeät alkaa, mä taivaalla en loistakkaan, vaan pelkät tähdet, joita eteenpäin johdatin. Enää ei kuuta näy, kun ei kukaa mua valaissutkaan. Siltä musta nyt tuntuu, kun tuota yksinäistä kuuta katselen.

Näinä öinä toivon, että voisin päästä kuun luokse, voisin istua kuun vierellä, valaistakseni sitä, itseäni. Mutten voi, enkä pysty. En pysty auttamaan enää itseäni, en pysty, enkä jaksa. Olen väsynyt auttamaan itseäni.

Olen kyllästynyt, väsynyt, auttamaan muita, ikuisesti, loputtomasti, ilman minkäänlaista vastapalvelua. Kaikki katoaa, ketään ei kiinosta. Mutta ei muakaan enää.

Vuodatan lukuisia kyyneleitä, kun katson kuuta, joka taivaalla yhä loistaa. Se loistaa vielä muutamat tunnit, kunnes katoaa ja aamu voi alkaa. Välillä toivon, että saisin kadota samallailla. Hetkeksi pois. Palaisin, jos jaksaisin. Jos mun täytyisi. Jos mut velvotettaisiin siihen. Tiukemmin itseäni pitelen, kun tuijotan taivaalle ja vedän raskaasti sisään elimistöön henkeä. 

Sydän vailla verta, aivot vailla järkeä, keho vailla voimaa. Ei happea enää aivot saa, ne tukahduttaa itsensä, pakottaa elimistön vaipumaan kasaan. Silti mä tässä istun, ikkunasta ulos katson ja kyyneleitä vuodatan. Annan kehoni tehdä taidettaan hitaasti, kivuaalisti. Jokainen vuodatettu kyynel, jonkun vuoksi. Mä joskus mietin, jos ne kyyneleet säilöisin, en turhaan hukkaisi. Mutta miksi niitä säilöisin? Aivan kun ne ilosta olisin itkenyt. Miksi säilöisin niitä ? Miksi, kun en säilö edes ilon kyyneleitä ? 

Ja taas mä uudestaan purskahdan lohduttomaan itkuun. Muistutan, mun täytyy itseäni kantaa. Askel askeeleelta itseäni kantaa, enkä saa kadulle jäädä makaamaan. Silti en jaksaisi enää kantaa, vaikka ylpeästi haluaisin jaksaa itseäni kantaa. Ylpeyttä, muttei toivoa. Mä sisismmän jo useasti kadulle jättänyt oon, mutta silti loppuun kehoni oon kantanut. Ylpeästi, kunniallisesti. Mä itseäni kannan, vaikken jaksaisi ottaa enää askeltakaan. 

Nyt aamu lähestyy, kuu painuu näkymättömiin. Toivon kadota voivani, mutta silti tässä istun. Siti itseäni pitelen, lohduttomana, väsyneenä. Ja vaikka mä nukkuisin nää kaikki päivät, mä silti väsynyt oisin. En pysty, enkä halua ja vaikka voisin ja haluisin nukkua, mä väsynyt oisin. 

Tätä väsymystä ei pois nukuta.