Hävetkää te joita ihmisiksi kutsutaan.

Everyone wants to reach out their hand and grab happiness,

But they just end up becoming the monster that lies deep in darkness.

Miksi ihminen oppii arvostamaan asioita, kun se joko kuollut, viety, hävinnyt tai muuten vain lakannut olemasta jollain tapaa oma? Miksi ihminen tajuaa vasta sillä hetkellä, sinä päivän, kuinka häntä rakastikaan, kuinka häntä tarvitsisikaan. Kuinka tuota esinettä tarttikaan. Sen hetken jälkeen osa on kadonnut elämästä ja ihmisen täytyy oppia olemaan ilman sitä osaa. Silti ihminen katuu, uudestaan ja uudestaan. Silti ihminen ottaa uuden kohteen, menettää sen ja katuu taas kuinka ei muistanut ettei mikään ole ikuista. Ihminen on niin tyhmä, niin hemmetin tyhmä olento. Kaiken saa toistaa sata kertaa, ennenkuin mikään menee päähän. Senkin jälkeen vielä ihmetellään, kuinka kaikki on elämästä kadonnut. Miksei ihminen osaa arvostaa mitään, kunnes ei ole enää mitään, mitä arvostaa? 

Syvällistä paskaa, syvällistä sontaa, syvällistä, syvällistä, kuulitteko?

Oon niin iloinen aina happoradion keikoista. Oon iloinen niistä syvällisistä sanoituksista.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää 
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää 
silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan
tunnen hankaussähköä kipinöitä munissa minä se vasta kehtaan

Tälläkertaa.

Olla mies nainen tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin 
jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin 
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä 

puhua kielillä kiusata hengiltä tekemällä kaiken kaiken 

Mä. Vihasin.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää. 
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää 
silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan
tunnen hankaussähköä kipinöitä munissa minä se vasta kehtaan

Niitä. Ja ympäristöä.

Olla mies nainen tahdotko,että sut pois näistä kuvioista veisin 
jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle ja reisiin 
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä 
puhua kielillä kiusata hengiltä tekemällä kaiken kaiken 

Mä halusin pois. Mua inhotti.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää

Ja kuinka mun mieli nauroi mulle, lallatellen tutuksi käyneitä sanoja. Kuinka ne sanat pyrkivät päästä ilmoille. Kuinka mun mieli ilkkui mulle. Ilkkui nauraen, osoitellen. Katsoin inhoavasti edes takaisin hoippuvia ihmisiä. Kännissä kaikki. Savukkeita kaikkialla. Iljettävää. En halua kuulua tähän. En halua kuulua siihen hulluun touhuun. Näinä päivinä, näinä hetkinä, katson läpi sormieni tätä kulttuuria ja oksennan sisuskaluni ulos. 

Miten voitte olla ylpeitä tästä? 

Teistä? Itsestänne?