Mietin yht'äkkiä, mitä järkeä elämässä on.
Mitä järkeä ottaa valokuvia, kirjoitaa kirjoituksia, maalata tauluja, tehdä muistoja.
Mitä järkeä on tehdä ylipäätänsä mitään, koska ehkä jo huomenna kaikki päättyy.
Ei jää muistoja, ei jää tunteita, ei jää viimeistä henkäystä. Kaikki katoaa. Ajan kanssa.. kaikki.
Maadutaan maahan, siirrytään tuonelaan, eikä enää palata. Kaikki katoaa, kaikki mitä saavutettiin.
Kaikki jonka vuoksi taisteltiin, kaikki jonka vuoksi elettiin. Kaikki jonka vuoksi vain oltiin.
Joku yrittää etsiä siitä jotain järkeä, tästä elämästä. Onko väliä paljonko rikkeitä teet, kun ei hyvilläkää ole arvoa. Vaikka jotakuta auttaisit, ei nekään sitä ikuisuutta muista. Ne kuolee kuten sinäkin.
Kaikki meistä poistuu täältä aiemmin tai myöhemmin, eikä jää jälkeen mitään.
Ehkä muistot joillekkin läheisille, mutta ajan kanssa, hekin katoavat ja sinusta jää enää hämärä muistikuva.
Hämärä muistikuva lapsen lapsen lapsen lapsen lapsille. Kun ne kysyvät, kuka oli isoisoisoisoiso-äiti.
Vain hämärästi enää kasvosi muistetaan, kunnes ne hiipuu ilman mukana pois kuten sinäkin.
Mietin vain hetken, mitä järkeä, mitä järkeä taas ostaa kuvia.
Mitä järkeä laittaa kuvat seinille muistuttamaan jostain, jota on ollut?
Mitä järkeä on ylipäätänsä ottaa ne kuvat, koska aiemmni tai myöhemmin ne poltetaan.
Yritin vain keksiä syyn tälle kaikelle, miksi toimimme kuin elämä olisi ikuista.
Toivommeko sen olevan ikuista? Toivommeko vaeltavamme täällä aina ja ikuisesti?
Mitä, jos joku keksiikin keinon, että ihmiset voivat selviytyä ikuisesti nuorena?
Mitä jos kuolemme turhaan, vaikka voisimme elää satojen, tuhansien vuosien päästä ikuisesti?
Ja lopulta päädyin vastaukseen, ajatukseen, jolla aion levottomat ajatukseni tukahduttaa.
Me elämme täällä sen hetken, vain itsemme takia, vain sen takia, koska voimme.
Elämme, koska meille on annettu yksi, ainutlaatuinen elämä. Meillä ei ole muuta varmaksi.
Meille ei ole annettu parempaa, kuin elämä. Elämä, jossa voimme toteuttaa itsemme jossain määrin.
Ei kukaan tiedä tuonelasta, tai jatkosta, saatika menneisyydestä mitä ennen tätä elämää oli tai tulee olemaan.
On vain tämä elämä.
Sen takia me haalimme muistot, jotta voisimme jakaa muistomme jälkikasvuille ja ympärillä oleville.
Jotta tuntisimme edes hetken, edes sen pienen hetken, että kuuluisimme johonkin.
Jotta kokisimme ilon ja onnen, jotta tuntisimme elävämme.
Elämä on lyhyt hetki tässä maailmassa.
Ihminen on typerä olento, niin typerä ja oikukas.
Tän hetken elämän voi käyttää ryypäten, tai rällästäen, tai maaten, tai tuhlaten.. tai eläen.
Jokaisella on tapansa elää elämänsä, tapan värittää maailmansa. Värittää se hetken maailma.
On väärin viedä toiselta väritussit, kieltäen värittämästä jotain asiaa elämäänsä.
Jos sinulta vietäisiin väritussit, joilla värität elämääsi, miltä se tuntuisi? Ei hyvältä.
Ei meille jaella elämiä paperilla, joka voidaan värittää uudestaan, aina kun yksi elämä palaa.
Meillä on vain yksi paperi, yksi elämä. Anna siis jokaisen värittää maailma, niinkuin haluaa.
En tiedä kuka päätti maailmasta tehdä tälläisen, mutta meillä ei ole muuta.
En edes jaksa yrittää etsiä vastauksia tälle kaikelle, koska elämäni olisi pelkkä suuri kysymysmerkki.
Olkaa siis kiitollisia tästä päivästä, sekä huomisesta, että tulevista vuosista.
Koska joku päivä teitä ei muista kukaan, ja se on fakta, jota minä en kiusallani sano.
Silti ... elämä on elettävän arvoinen. Vaikka kaikki katoaa, onhan meillä tämä hetki.
Koska kun kaikki katoaa, ei jää edes surua siitä, mitä kadotimme.
Elämässä on järkeä sitä, että elää, nyt kun voi.
Tavalla millä itse kykenee. Tavalla mikä on itselle oikea.
Elämässä on järkeä, kun löytää oikean tavan elää.
Oikean tavan käyttää tämän kultaisen hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti