Emme voi mitään jos aikamme on tullut.

Katsoessani ulos lentokoneen ikkunasta tunnen vatsanpohjassani vääntöä, tunnen lepattavan tunteen. Pian, ihan pian, kohta lennämme. Naurahdan hermostuneesti, ainahan lentäminen jännittää, eikö?

Ajatuksena kaiken keskellä kannan; 

kaikkea ei voi eikä tule voida hallita. 

Sen jälkeen tunnen oloni kevyemmäksi, rauhallisemmaksi. Pian lennämme liian korkealle mutta eikö päämäärä ole aina tärkein? Lennämme korkealle vain nähdäksämme maailmaa, koetelessamme  itseämme, rajojamme ja maailman rajoja.

Koneen lähtiessä lentoon en enää tunne pelkoa, hymyilen sen sijaan typerästi. Jännitystä ei ole enää havaittavissa kun lentokone jo nousee. Katselen ulos ikkunasta ja tarkkailen lentokoneen siipiä, tarkkailen kuinka Ulkomaa jää taakse ja lopulta ujutan kuulokkeeni korvaan. Jos tippuisimme, kuolisimme luultavasti. Silti hymyilen katsoessani ulos pilvien yläpuolella, ymmälläni siitä kauneudesta. Olen täysin sujut tälläkertaa lennon kanssa, olen iloinen siitä tunteesta. Se tunne ettei yksinkertaisesti voi hallita mitä tapahtuu, se ohikiitävä hetki jolloin olemme täysin peltipurkin armoilla. Jolloin kaikki on niin haparaa ja kaikki voisi hetkessä särkyä.

Hyppäämme koneeseen kuin ojentaen elämän kassalla kassaneidin käsiin ostaessamme lentoa, olemme vain innoissamme että saamme lentolipun. Emme pohdi sitä jos tipumme ja kuolemme, emme mieti muuta kuin että pääsemme kohteeseen X. Ja mitä muuta voimmekaan jos alkaisimme pelätä, emme voisi mennä lainkaan koneeseen. Jos miettisimme liikaa emme voisi tehdä yhtään mitään.

Se vuoksi lentopelko on niin turha loppupeleissä. Se pelottaa koska olemme niin tietoisesti riskialttiina. Olemme silti kokoajan ristialttiina jatkuvasti elämässämme, mutta emme me sitä ajattele. Menemme vain eteenpäin emmekä mieti että seuraavassa hetkessä voimme olla kuolleita.

Koska miksi miettisimme, emme voi mitään jos aikamme on tullut.