Just tell me why baby they might call me crazy

Nouse ja loista
Pois noista ahdistuksen pauloista
Arvostelijoiden käsiraudoista
Ihmisten välisistä kauloista

Onneks sytyttänyt ei toivosta rovioo
Niin kauan kun on elämää on myös toivoo
On mul alla vaikka mikä onnen maa
Matkalla unelmaan mä kohtaan mont ongelmaa

Kaikki täällä omaa ongelmat omat
Ja loppujen lopuks kaikki oman onnen nojas
Jollain ihmisillä ei täällä ole ketään
Ja niitä taakkana heitteille jätetään
Ei saa meistä luovuttaa yksikään
Korotan sua huomen jos et korota itseesi tänään

On kolme nuorta, yksi heistä valittaa pääkivusta, mahakivusta, kuinka hän ei taaskaan jaksaisi tehdä kotiläksyjä, ja kuinka opettaja taas antoi liikaa läksyjä. Toinen valittaa, kuinka vanhemmat riitelee jälleen, kuinka taas lääkkeet pitäisi ottaa, psykologilla käynti odottaa, ja ettei hän jaksaisi edes ylipäätänsä elää. Kolmas osapuoli kuuntelee, myötäilee, lohduttaa, auttaa, tukee, nostaa nämä molemmat jaloilleen -ja kun on varma, että on onnistunut heidät pelastamaan, hän päästää hitaasti ja varmasti irti. Samanaikaisesti hän tippuu omille jaloilleen, ja romahtaa -hän ei jaksa, vaan tekee elämästään lopun valittamatta kertaakaan ääneen. Koittaen ehkä muutamia kertoja kertoa näille henkilöille, joita itse auttoi parantumaan, kuinka huono-olla hänellä on, ja kuinka hän ei jaksaisi. Aina saaden vain vastauksen; kyllä se siitä -mutta, ei se siitä.

Tästä on puhuttu paljon, tästä voisi puhua vaikka maailmanloppuun saakka, mutta silti ihmiset eivät ymmärrä. Tai ainakaan kaikki, en vain ymmärrä.. mikä siinä on vaikeaa? Auttaa, kun tulee itse autetuksi. Kiitä auttajaasi suurin lahjoin, ystäväni kirjoitti kyseisen postauksen, ja olen todellakin samaa mieltä. Olen kyllästynyt siihen, että nämä, jotka ovat jo valmiiksi heikkoja, saa myös toisten murheet osakseen. Koska järkihän sen sanoo, ei ihmisen mielikään ole pohjaton. Tottakai auttaminen, kuunteleminen ja lohduttaminen on paikallan, kun toinen sitä tarvitsee -mutta älkää unohtako kuunnella, kun kuuntelijalla on vaikeaa. Koska se voi olla hänen romahduspiste -kun kukaan ei kuuntele, ei auta, ei lohduta. Olen kuullut, nähnyt ja kokenut kaikenlaista, enkä ymmärrä mihin maailma on menossa. Ihmiset on oikeasti tosi itsekkäistä, ajattelee vain omia murheita ja sokeita toisten murheille. Tai sitten ei kaikkia vain jaksa kiinostaa ystävänsä murheet, mutta ehkä kannattaisi herätä siihen totuuteen -olisiko ihan sama, vaikka ystävä makaisi haudassa? Jos ei, kannattaisi yrittää auttaa edes jotenkin. Onhan meissä eri persoonia; toiset puhuvat helpommin, toiset eivät avaudu millään, toiset kuuntelevat ja osaavat auttaa, toiset vain osaavat kuunnella, ja jotkut eivät osaa edes kuunnella -vaan pälättävät omia asioita, avaamatta silmiä. Silti, jokaisen olisi hyvä pyrkiä auttamaan jotenkin, koska meistä kaikki tarvitsee jonkun. Meistä ei yksikään pärjää edelleenkän yksin, ellen sitä ole jo tarpeeksi hokenut...

Kaikki tarvii toivoo, hitto soikoon
Niinku sairaat hoitoo, se keltää pois oo

Toinen asia, mistä haluan välttämättä avautua ~~ olkaa hyvä.

Just give me a reason to keep my heart beating.

As the world falls apart around us

All we can do is hold on, hold on…

Take my hand and bring me back

I risk everything if it’s for you

I whisper into the night

Telling me it’s not my time and don’t give up

On pari, heillä on kaikki hyvin, elämä loistaa -eikä kukaan voi tulla heidän väliin. Kunnes kaikki silti romahtaa, ja kuten aina, toinen jatkaa vahvempana kuin toinen. On aika tasapainotella elämän kanssa, ja miettiä miten selviytyä jokapäiväisistä arkirutiineista. Kun tahtoo koskettaa toisen kasvoja, kehoa. Halata, suukottaa, suudella. Muttei ikinä erota. Silti se totuus paukahtaa joka päivä vain kovempaa kasvoja vasten, vailla järkeä. Silmissä alkaa sumentua, eikä erota todellisuutta epätodellisesta, ja pian alkaa sammumaton ketjureaktio pienistä sanoista. Joitten ei ikinä kuulunut karata muitten korviin saakka, jotka voisivat tulla, ja ravistella vain entisestään valmiiksi revittyä pakkaa. 

Just tell me why baby they might call me crazy

for saying I ‘d fight until there is no more 

Oon miettinyt jo pidemmän aikaa, mikä vastustamaton halu kaikilla on puuttua muitten ihmisten asioihin? Ihan oikeasti, mitä se kuuluu muille, jos vaikka se ja se jätti sen, ja se sano sitä ja tätä ja tota. Tai vielä hauskempi muoto on netissä laittaa kyseinen draama pystyy, jossa kukaa ei voi säästyä mielipahalta. Toinen kinaa toisen kanssa, toinen syyttää toista, toinen huutelee toisten asioita ääneen -ja kukaan ei lopulta tiedä, mikä oli oikea ja todenmukainen näkökulma asiasta. Tiedän kokemusta, miltä tuntuu olla esimerkiksi kahden muun ihmisen kanssa oravanpyörässä, jossa toinen sanoo yhdelle toista, ja toinen toista. Seuraavaksi on päällä älytön riita, eikä se ota päättyäkseen, ennenkuin on tullut julki mahdollisesti kaikki, mikä ei kuulunut todellisuudella yhdellekkään, paitsi asianomaisille. Loppukättelyssä on ystäväsuhteet tulehtuneet, kuulopuheet jäljellä ja mahdollisesti ikuiset muistot pääkopassa kinasteluista. 

This memory is broken, cried, bloomed and scattered.

So blinded I can’t see the end

Look how far we’ve made it 

The pain I can’t escape it 

 Just tell me why baby they might call me crazy

Vaikka kuinka tekisi mieli, joskus pitäisi osata vain pitää suunsa kiinni, varsinkin, jossei tiedä asioista mitään. Tottakai asioihin pitää puuttua siinä vaiheessa, jos oikeasti on syytä, mutta yleensä on vain helpompaa antaa niitten ihmisten selvittää asioita, jotka siihen kuuluvat. Asiat selviävät nopeammin, paremmin, eikä niin moneen satu. Tietenkään, en voi väittää, että olisin maailmanparas esikuva siitä, mistä puhun nyt -mutta näin se olisi helpointa. Pahin virhe on lähteä juoruihin mukaan, varsinkin levittämällä niitä eteenpäin, sillä kun ne on päätynyt omalle kohdalle, se on saattanut muuttua jo monessa suhteessa. Kannattaisi enemmin vain pitää silmät auki, kuin korvat ja suu. Sillä silmät näkee, teot todistaa, ja puheet ovat loppussa vain sananhelinää.