She / he is not dead, she / he is just away

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä
Kun mä kuolen

Mentiin hautasmaalle, katselin erinäkösiä, eri kokoisia hautakiviä. Toisten edessä on kukkia, toisten ei. Jotkut kivet ovat kaatuneet, jotkut kivet ovat täysin heitteillä. Katseeni kiinnittyy synnyin, että kuolinvuosiin. Toiset ovat eläneet pitkän elämän, kun taas toisilla se on jäänyt lyhyemmäksi. Kysymykset miksi ja minkä takia heräävät pintaa, kun kävelen eteenpäin. Hautausmaalla on hiljaista, kun kävelen tien ylitse. Suuntaan puolelle, jossa on sodissa olleiden hautakiviä. Elinvuodet lyhenevät. En voi olla vuodattamatta kyyneleitä, kun tajuan, ettei kukkia ole lainkaan. Ehkä muutamalla, mutta vain muutamalla, sillä hautoja on satoja. 

Elämä opettaa

Tieto lisää tuskaa

Onko heidät unohdettu? He ovat maatuneet jo aikoja sitten maahan, eikä jäljellä mitään. Heidät muistaa ehkä joku, mutta se joku ei palaa enää edes haudalle. Haudat pysyvät, kivet pysyvät, mutta se on ainut mitä jää. Kuolleet ovat suurimmaksi osaksi sodan ajoilta nuoria miehiä, joilla ei ole ollut välttämättä ketään vierellä. Ei vaimoa, ei lasta, ei perhettä. Ketä heitä jäisi kaipaamaan? Myötätuntoisena ihmisenä vuodatan kyyneleitä, kun tiedostan, että monet tuhannet ihmiset vaipuvat unohdukseen. Heitä ei muista kukaan, eikä heitä kaipaa kukaan. Kukaan ei palaa heidän haudalle kiittämään, että he taistelivat kotimaansa puolesta. Kukaan, ei kukaan tule kertomaan, millaiselta nykyinen maailma näyttää. Heitä ei ole enää olemassa. Ellei jonkun yksinäisen sydämessä, jos sitäkään. He antoivat elämänsä tälle maalle, mutta nyt kukaan ei muista sitä tosiasiaa. On vain tämän hetki, sekä tulevaisuus. 

Mieti mitä jää kun mä lähden täältä

Mitä sitten jää? Ketä sitten muistaa? Mitä varten täällä eletään? Että meidät muistettaisiin aina ja ikuisesti? Se on mahdottomuus. Ennemmin tai myöhemmin, sinut unohdetaan. Niin käy kaikille ja jokaiselle. Ja siitä on kertomassa tyhjyyttä huokuvat haudat, joilla rehoittavat vaivaiset ruohonhapsut.