Tyhmiä ääkkösiä, tyhmillä välilyönneillä.

Mitä sillä on väliä,

mitä tänään mietin tai eilen päätin.

Eikö ole turhaa laatia kirjoituksia,

joilla minkäänlaista merkitystä loppupeleissä ole.

Tyhjiä lauseita, vielä tyhjemmillä kirjaimilla.

Kukaan ei osaa selittää kuolemaa,

taikka minkä takia ihminen toimii kuten toimii.

Tiede selittää, tiede selittää

– mutta ei se kuitenkaan tärkeintä koskaan selitä.

Ihmeitä sattuu päivästä toiseen,

eikä kukaan voi koskaan selittää miksi.

Yksi kuolee, toinen syntyy

-sitä kai kiertokuluksi viisaimmat kutsuu.

Meidät luotiin tyhjiöön, ei kukaan olettanut,

että joku päivä me haluttaisiin tietää miksi täällä kuljetaan.

Ei kukaan olettanut, että mietittäisiin päivästä toiseen;

minkä takia, minkä takia, minkä takia.

Meidät luotiin, meille annettiin maailma, meille annettiin elämä.

Kukapa olisi arvannut, että ihminen keksisi sen kaiken tyhmän ja hyvän.

Kuka olisi tiennyt, että palaamme miettimään, kuka meidät loi ja minkä takia.

Ei me osata vaa elää elämää, tai luoda maailmaa.

Meidän täytyy tietää kaikki, meidän täytyy päästä perille kaikesta.

Mutta sitä me emme koskaan saavuta. Emme koskaan tiedä totuutta.

Kuinka tyhmiä olemme. 

Olentoja suuressa maailmassa,

jotka olettivat tietävän pelin säännöt.

Peliä kutsuttiin elämäksi,

ihmisiä vain pelaajiksi.

Kuka oletti, että voittaisimme pelin?

Olemme levottomia, emme tyydy vähään, emme osaa asettua.

Jotkut meistä menevät alimman riman kohdalta, hyväksyen kaiken, jopa tietämättömyyden.

Loput meistä vatvoo asioita, pyörittelee kirjaimia, pyörittelee ajatuksia tuloksetta.

En tiedä kumpi on pahempaa; tietämättömyys, vai ikuinen epätoivo.

Haluaisin tyytyä vähään, haluaisin, että kaikki muutkin tyytyisivät vähään.

Ei olisi loputtomia kysymyksiä, ilman vastauksia, joita kukaan ei voi koskaan selvittää.

Tuhlaamme aikaamme, tuhlaamme voimiamme, tuhlaamme itseämme.

Mutta emme osaa muutakaan. Meidän täytyy saada ajatella, tai surkastumme.

Haluaisin elää sen sijaan, että kirjoittaisin tätäkin turhaa värssyä.

Värssyä, jota tuskin yksikään lukee. Jos lukee, niin luultavasti vahingossa.

En haluaisi kirjoittaa papereita täyteen tyhjillä sanoilla, niin ettei valkoista pintaa enää näy.

En haluaisi tuijottaa kattoa, kuulla niitä lukuisia huutoja päässäni.

En haluaisi kuulla, tai nähdä sinun kirjoituksia, taikka sinun ajatuksiasi.

En haluaisi tajuta, että olemme niin sekaisin kysymyksistämme,

ettei muisteta edes mitä kysyimme.

Haluaisin juosta tuulen lailla pihalla, pysähtymättä ajattelemaan mitään.

Haluaisin hyllyttää ajatukseni, jättää ne hyllylle ja unohtaa sinne.

Juosta kuin tuuli, törmäämättä mihinkään.

Ajattelematta; koska kuolen, mihin kuolen, tai kuka kuolee.

Unohtaa, että elän elämää, jossa kukaan ei tiedä elämisen tarkoitusta.

Maailmassa, jota kukaan, ei edes tiede, osaa selittää.

Olen turta lukemaan Venäjästä ja Ukrainasta,

olen turta seuraamaan sairasta maailmaa.

Kuka tappaa kenet, tai minkä takia.

Kuka oikeasti yrittää etsiä jotain järkeä tästä kaikesta?

Olen turta seisomaan sairaiden ihmisten keskellä, itse sairaana.

Olen kyllästynyt tuntemaan, katsomaan ja seuraamaan.

Olen kyllästynyt toteamaan, että vaikka kuinka haluan elää,

en osaa, enkä tiedä kuinka elää.

Olen kyllästynyt laittaman kirjaimia kirjainten eteen,

ymmärtämättä mitä haluan ylipäätänsä sanoa.

Haluaisin huutaa, mutten tiedä mitä huutaisin.

Lopulta vajoan lattialle istumaan, kipeästi janoten kaikkia ajatuksia.

Olkoon tämän kerran,

”minkä takia hengitämme?”

Only one page.

Helpointa on ajatella, että elämä on liian pitkä. Sitä ehtii nähdä kaiken. Se on helppo, yksinkertainen ajatus, jota on helppo käyttää ja siihen on helppo sopeutua. Oon miettinyt monet päivät ajatusta, etten ehdi näkemään Afrikkaa, Ranskaa, Saksaa, jos edes Japania. Ei ole kyse siitä, että ne olisi ykkösenä listalla, mitä haluaisin nähdä, vaan kyse on siitä, etten ikinä saa mahdollisuutta. Ellen tässä elämässä niitä näe. Haluaisin nähdä maailmaa enemmän kuin elinikäni riittää. Yksinkertaisesti elinikäni ei vain riitä näkemään kaikkea, aivan kaikkea. Enkä lopulta muistaisi kaikkea, vaikka olisin nähnyt jo melkein kaiken. Ja totuus on, etten voi nähdä kaikkea. En täysin kaikkea, ikinä, koskaan. En tässä elämässä. Eikä toisesta ole todistettu tieteessä. Joskus sanon, että paskat tieteestä. Nyt en voi tyytyä siihen. On vain tämä elämä. Seuraavasta ei ole tietoa, ja vaikka olisikin, en olisi enää itse seuraavassa elämässä. En muistaisi näkemääni, en muistaisi kokemaani. Ei tälläisestä asiasta näin voimaton olento saisi nostaa haloa, koska sille ei voi mitään, mutten voi mitää ajatuksillekkaan. Ajatus, että asuisin koko elämäni Suomessa, saa pakokauhun nostamaan päätänsä. Jos kuolenkin huomenna, paljon jää näkemättä. Vaikka kuolisin sadan vuoden päästä, paljon jäisi näkemättä. Koska sadan vuoden päästä olisi maailmalla satoja vuosia edessä, joten mistä jäisin paitsi? Jo se ajatus saa tuskastumaan. En koskaan saa tietää, miltä maailma näyttää satojen miljoonien vuosien päästä. Kuinka maailma tuhoutuu? Kuinka ihmiset jatkavat elämäänsä. Kaikki se. Epätietoisuutta, epätietoisuuden perään. Joskus epätietoisuus, että epävarmuus on lohduttavaa. Mutta näinä kylminä iltoina, nämä ajatukset tappaa. Ja vaikka kuinka tästä paasaisin, vaikka mitä tekisin, ei ikuisuutta olemassa, enkä oikeasti voi näille asioille mitään. Voin vain elää, tuntea ja olla. Se on kaikki, mitä voin. Voin yrittää saavuttaa niin paljon, kuin ikinä haluan, mutten koskaan saavuta kaikkea. Vaikka se kuinka haluttaisi, kuinka pelottaisi. Haluan nähdä maailmaa, haluan kokea useat työt, haluan tuntea voimakkaat tunteet, haluan selviytyä, haluan romahtaa, haluan elää, haluan juosta pitkin metsiä, rantoja, aavikkoja -tietää, että olen elossa. Kunnes kuolen, muutun mullaksi ja häviän kartalta.

Aivan sama, jos mietin tatuointeja. Mitä väliä enää, mitä tatuoin ihoon, jos vain itse haluan sen? Kun kuitenkin aiemmin tai myöhemmin kuolen, niin onko sillä väliä miltä haudassa näyttää? Lopulta on pelkkä luuranko, eikä musteesta ole tietoa. Onko enää väliä, elikö sitä elämää mitä muut halusivat, vai sitä elämää mitä itse halusi? 

Itkettää, etten pääse koskaan kokemaan, millaista on olla vampyyri. Millaista on elää olentona, jota niin paljon ihailee. Itkettää, etten pääse kokeilemaan monia, monia, monia asioita. Ja tiedän jo nyt, etten pääse. Eikö se ole pelottavaa? Tietää asioita, joita ei koskaan tässä elämässä tule tekemään? Eikä niille edes voi mitään. Ja niitä asioita on niin paljon. Esimerkiksi tiedän, etten koskaan voi; muuttua fantasiahahmoksi, omistaa satoja lemmikkejä, reissata vain ympäri maailmaa eläen niin, olla muusikko, olla näyttelijä, elää yhdessä hetkessä, saatika selviytyä elämästä. Listaa voisi jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Sitä tietää, että mieli turtuu, kun näitä asioita miettii, mutta äh. Kai mä vaa haluan kirjoittaa nää asiat puhtaaksi, kun tiedän, että aiemmin tai myöhemmin joku muukin miettii näitä asioita. Ihminen ei oo koskaan yksin.

Jos ihmiset uskovat elämän kiertokulkuun, oon varmasti erittäin nuori sielu. Vastasyntynyt. En haluaisi ajatella niin.  Jos mulla on nyt sielu, joka on mun vallassa tän hetken ja seuraavassa hetkessä toisessa kehossa, en tiedä mitä ajatella. En tiedä mihin uskon. Uskonko Jumalaan, vai vain itseeni. En tiedä uskonko elämän jatkumiseen, vai haluanko edes ajatella sellaista. Jos tämä on sieluni, se on nuori, kokematon. Mutta jos jään miettimään, tiedän, että sieluni on oikeasti fiksu. Todella fiksu. Mietin tänää, miten mun sielu näkyisi mussa. Mutta sitten naurahdin, että oon ehkä oikeasti sekaisin. Jos tämä on sieluni, olkoon. Se on oppinut jo paljon, ja tulee oppimaan paljon. 

Lopetan tän rustaamisen, ennen kuin luulette, että oon täysin sekaisin.

Te luulitte minun näkeväni harhoja,

luulitte kai, että seonnut mä oon.

Näin vaan koko maailman, 

en mitään pahaa, en mitää hyvää.

Sieluja, joilla oli sydämet.

Sieluja, jotka yritti vain oppia elämään.

Me tullaan, mennään ja hymyillään.

 Little reasons to smile...

Kerran aiemminkin oon tän tehnyt, mutta halusin tehdä tämän toistamiseen. 

Pieniä syitä hetken hymyyn, edes pienen pieneen hymyyn. 

Se piirtyy kasvoille hitaasti, mutta haihtuu jo pian pois.

Kirjoitat kirjaasi sekuntti sekunnilta, huomaamattasi.

Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän eläimistä pidän -olen yhä samaa mieltä. 

Siitä huolimatta, vaikka ihmiset tuottavat pettymyksiä, ovat outoja, ärsyttäviä, inhottavia.

Ihmiset ovat kiinostavia, toiset ihmiset ovat niitä jotka inspiroivat.

Tavalla tai toisella, mutta ihmiset, joita ei tunne voivat yllättää luultavasti parhaiten.

Ihmiset ovat erikoisia siitä, että niistä jokainen käyttäytyy täysin erillailla.

Yrittäisit löytää maailman ääriin toista samanlaista, et ikinä onnistuisi.

Et, vaikka kivien alta etsisit ja maan alta kaivaisit.

Ihmiset outoja, mutta kiinostavia. 

Kuinka he käyttäytyvät, kuinka he elävät, kuinka he päättävät elää.

Kuinka he ovat joskus eläneet, kuinka he ovat selvinneet ja kuinka selviävät.

Maailmassa on liikaa tietoa, eikä sitä ikinä pysty kukaan sisäistämään.

Yhden tiedon sisäistää, toisen unohtaa ja niin me maailmassa eletään.

Opitaan, unohdetaan ja lopulta kuollaan, eikä millään oo mitään merkitystä.

Liian vähän aikaa, liikaa tietoa, liian pieni muisti aivoissamme. 

Tarkkaa täytyy valita, mistä haluaa oppia, mitä haluaa oppia.

Vaikka senkin unohtaa.

Jos saisit nyt kirjan loppuelämästäsi, lukisitko sen?