Pieni lintunen

Ainesosia liikaa laitettu, nyt jo liikaa sekoitettu. Ei mitä teet? Etkö ymmärrä, ettei vihaa ja rakkautta kuulu sekoittaa. Etpä tietenkään. Sekoitat vain lisää, enemmän, virneen säilyessä kasvoillasi. Naurat, ilkut ja sekoitat lisää. Rakkautta, vihaa, rakkautta, vihaa, rakkautta, vihaa. Sekoitat liikaa, liikaa, enemmän ja enemmän. Tajuatko mitä teet? Tuo tyttö jo muuten epäkunnossa, olet sekoittanut aivan sekaisin tuon. Täyttänyt rakkaudella ja vihalla? Lopeta, pyydän. 

Ei, sinä jatkat. Jatkat sekoittamalla, vatkaamalla, ravistelemalla. 

Nyt tyttö epäkunnossa tuijottaa tätä maailma pää sekaisin.

Sekaisin vihasta, rakkaudesta, vihasta, rakkaudesta. 

Pitäisikö hänen vihata vai rakastaa ? 

Näitä ihmisiä rakastaa vai vihata?  

Vihata tätä maailmaa, vai rakastaa?

Lopulta hän vihaa ja rakastaa kaikkea 

-mutta aina vihatessaan, tai rakastaessaan kysyy; miksi?

Miksi hän rakastaa vihaamista, mutta vihaa rakastamista?

~ ~ ~

Vielä täällä vierelläs mä oon

Sua hylkää en

Mun pieni lintu vierelläs mä oon

Joko tiedät sen 

Kun täältä lähdetään

henget jäävät elämään

Vielä täällä mä vierelläs mä oon

Istun kaiteella. Kaide on seissyt siinä jo vuosia, ehkä satoja.

Kaide on ränsistynyt, kulunut, ruosteinen. Jonkun pitäisi huoltaa sitä.

Olen istunut kaiteella jo tunteja, vaikka voisin nousta lentoon ja lentää pois. Sen sijaan lepuutan jalkojani kaiteella, pyristelen meren sinisiä siipiäni. Olen lintunen. Pieni, soma -niin kaikki sanovat.

Pyristelen siipiäni jälleen, kallistan hitaasti sinistä päätäni, mustilla silmilläni tarkkaillen liikkeitänne. 

Pitkät mustat hiukset omistava mies henkilö kuljettaa käsiään hitaasti, mutta varmasti laihoilla lanteillasi. Kehostasi huokuu lämpö, minäkin tunnen sen. Musta hiuksinen kuljettaa käsiään kehollasi, tarttuen käteesi ja suukottaa kämmenselkääsi. Luot ujon hymyn kasvoillesi, kun katsot rakastasi silmiin. Minäkin hymyilisin, jos voisin. Tai minä hymyilen, mutta te ette vain tajua sitä. Tyhmät ihmiset -nauran mielessäni. Olette onnellisia, kahden kesken. Olette sulkeneet koko mun maailman ympäriltänne, ette tarvitse muita. Mies sulkee sinut syleilyyn, pitelee rotevaa kehoaan vasten, samalla kun hyväilee selkääsi. Kuiskattuja sanoja, piilotettuja lupauksia, ikuisuutta vannovia. 

Luulet kai, että olen jättänyt sinut, mutta olen läsnä ollut muistoissa ja unissa. Etsit minua, muttet löydä minua. Seison vieressäsi, muttet tajua minua. Jotkut kysyisivät minulta tyhmältä lintuselta, miksi tässä yhä kökötän ja sinua tarkkailen, mutta olet holtiton. Olet holtiton pikkulapsi tuon miehen varmoilla käsivarsilla, jotka syleilevät sinua parhaillaan. Olen seissyt vierelläsi, katsonut ja seurannut, kuinka vartut. Nyt tuon miehen saapuessa elämääsi, tiedän, voin pian alkaa lentämään. 

Juttelette, nauratte, pidätte toisianne hyvänä -niin sen kuuluu olla. Ravistelen siipiäni, ennenkuin levitän ne sivuilleni varmasti. Tälläisenä sinutkin halusin näkeväni. Varmana, kun levität siipesi sivuillesi ja viimein ponnistat irti maasta. Räpyttelen siipiäni hallitusti ja varmasti, kun lennän teidän ympärillä, ennenkuin lennän kohti taivasta. Voin aloittaa lentoni kohti etelää. Viimein voin palata luokseni kaltaisten. 

Tuo mies pitää sinusta huolen, olen varma siitä. 

Pysy aina yhtä varmana, kuten tuon miehen edessä. 

Why not?

Fuck this post

Fuck this post so much.

You want a “Why not?”

How about the way your best friend’s older sister will throw up by the side of the road because she’s crying so hard 

How about the way your best friend will sob for weeks in her showers, in her bedroom, in the bathroom at school

How about the way your mother will cry every time she looks at herself in the mirror and pictures herself bringing you home

How about the way your father’s eyes will NEVER stop mirroring the image of your hanging body

How about the way your boyfriend will sit in his room in silence, unable to eat or sleep, or even to fucking shower, because why would he want to continue without you

How about the way the girl who called you a brother will start crying every time she sees your parents

How about the way your family will sit in your house after the funeral looking blankly at one another, because god knows they can’t find a fucking thing to say that doesn’t just float through the air where you should be walking

How about the way your sister will wake up every morning and see your door and convince herself that you could still be there, just sleeping in your bed

How about the way your ex girlfriend will come over and pull your clothes from the drawers and cry while she holds them desperately to her face to breathe in what’s left of you

Don’t you dare tell me it won’t change things

There may be stars in the sky and wind in the air and sun in the clouds

But without you we do not want them

Don’t you dare be selfish enough to believe you aren’t important to us

So fuck this post

and fuck this romanticism of suicide

and fuck you for leaving my sister to cry in her room when she thinks nobody can hear by.tumblr

Usko, toivo, rakkaus.

Tuijotan kelloa. Viisarit liikkuu. Tik-tak. Aika kuluu, mutta hitaasti. Se matelee. 

On kulunut varmaan jo päivä, kuukausi tai vuosi -ehkä useampikin vuosi.

Joku soittaa kai taas puhelimeen, yrittää koputtaa oveenkin. En vastaa, en avaa -en jaksa.

Lukemattomia kertoja huutanut, etten tahdo kuulla enempää. 

Kuulla enempää siitä, miltä sinusta tuntuu, tai teistä.

Oletteko miettineet miltä minusta tuntuu?

Miltä minusta tuntuu tässä pimeässä huonessa, jossa ei ole valoja, ei pilkahdustakaa. Keskellä ei mitään. Toivon, uskon ja rakkauden kadottaneena. Täysin eksyneenä. Rakkautta ei voi etsiä, mutta sen ehkä kestää. Mutta ilman uskoa ja toivoa, ei ole mitää. Ei toivoa huomisesta, ei uskoa parempaan. 

Joten miltä teistä tuntuu? Tuntuu, kun en enää puhelimeen vastaa, kun riistän teiltä toivon, että vastaisin ja hetki hetkeltä usko hiipuu perässä kuihtuneeksi. Kun jäätte tyhjään kammioon, ilman vastausta. Ilman vastauksia. Ilman tietoa siitä, mitä tapahtui, miksi tapahtui. 

Siltä minusta aina tuntui.

Mutta kun päivät, kuukaudet ja vuodet kirii. 

Ette muista enää katsoa taakse ja kysyä miksi.

Teillä on vastaukset. Teillä on elämä.

Teillä on usko, toivo, rakkaus.

promises loneliness memories

“全部HATEになったら、生きてる意味ないですからね。

There’s no meaning to live if I hate everything.” 

Miten vain, kunhan ei yksin.

Näen nuoren parin. Miehellä on itsevarma olemus, kun Naisen silmistä huokuu pelko. 

Nainen kuitenkin luottaa mieheen, hän luottaa puolisoonsa, joka on luvannut ikuisesti pysyä vierellä. 

Nainen luottaa siihen tietoon, ja siihen, että Mies aina pitelee häntä kädestä kiinni. 

Että mies on aina hänen vierellään, sekä auttaa seisomaan ja kohtaamaan uuden päivän. 

Naiselle on todettu masennus, skitsofrenia, ehkä jotenkin hullu? Ken tietää? 

Mies on kaikesta huolimatta luvannut rakastaa Naista niin ylä, kuin alamäissäkin. 

Nainen kulkee Miehensä vierellä, hymyilee Miehensä kautta, pidellen tuon käsivaresta tiukasti kiinni. Mies hymyilee itsevarmasti, tukien Naistaan. Naisen ei tarvitse olla vastuussa mistään, hän voi turvautua Mieheensä aina. Ei ole hetkeä, kun hänen täytyisi olla itse vastuussa itsestään. Mies on aina vierellä. Mutta mitä tapahtuu, kun unohtaa rakastaa itseään? Mitä tapahtuu, kun ei näekkään muita ihmisiä? Mitä tapahtuu, kun se, jota olet vain ja ainoastaan rakastanut, jättää sinut lopullisesti? Mitä, kun oletkin yksin? 

Mies saa kuulla -on hänellä elinpäiviä jäljellä sormin laskettava määrä. 

Sairaus etenee nopeasti, syö solu solulta Miestä enemmän ja enemmän. Sekuntti sekunnilta. 

Nainen joutuu katsomaan vierestä, kuinka hänet ainut enkeli tekee kuolemaa. 

Kuinka hänen puolisonsa valuu hitaasti, mutta varmasti kohti viimeistä paikkaa.

Koittaa aamu, jolloi linnut eivät laula. Aika on seisahtanut. 

Aurinko ei paista, mutta pilviäkään ei ole taivaalla. 

Kaikkialla on hiljaista. Tuntuu, kuin koko maailma odottaisi.

Odottaisi, että kaikki romahtaisi. 

Ja niin Nainen herää yksin tähän maailmaan. 

Mies pois nukkunut on, jo kaukana täältä. 

Nainen huusi, rukoili, itki, aneli -mutta mitä hän ikinä tekikään, hän oli yksin. Ikuisesti.

Hautajaiset menivät ja aika Miehestään alkoi muuttua muistoiksi, vain suureksi epämääräiseksi möykyksi. Ei ollut yhtä tiettyä hetkeä, kun hän olisi jäänyt yksin, vaan hän oli jäänyt yksin jo kuullessaan Miehensä tuomion. Siitä seuraamat tapahtumat olivat vain varmistuksia siitä, että jäi yksin.

Miehen lähdettyä, Nainen palasi jokaiselle nuorelle kertomaan, kuinka ketään ei saisi ikinä turvautua yhteen ihmiseen. Kuinka ei saisi luottaa sanoihin -ikuisesti, en jätä sinua, olen aina täällä. Nainen halusi kertoa jokaiselle, että useiden itsemurha yritysten jälkeen ei ole vieläkään toipunut, vaan yhä näkee miehestään unia. Hän ei osaa vieläkään seistä yksin, eikä hänellä ole ketään, koska hän oli antanut kaiken miehelleen. Myös itsensä. Hän oli kuollut samalla, kun hänen Miehensä oli poistunut tästä maailmasta.

Ihmiset aina palasivat sanomaan, että hänen kuului elää, mutta Nainen esitti vastakysymyksen joka kerta:

Minkä takia elää, kun olen jo kuollut?

Ihmiset hiljenivät sen jälkeen ja jättivät Naisen yksin. 

Yksin. Ja niin koitti aamu, jolloin Nainenkin oli jättänyt tämän paikan.

Jälkeensä jättäen kirjeen, joka koostui lauseista: 

Sä tiedät parhaiten, ketä olet.

Sun täytyy vain itteäs rakastaa, jotta jotain jää, kun yksin jäät.

Jos rakkauttas jaat, sun täytyy ansaita sitä takas, eikä yksin elää rakkauden kanssa.

Rakkauteen lukeutuu kaksi ihmistä, mutta älä lakkaa rakastamasta itseäsi.

Älä jätä itseäsi ulkopuolelle, älä unohda, miten seistään kahdella jalalla.

Älä päästä irti siitä, mitä olit, ennen rakastumista. 

Älä unohda, kuka olet.

Paras ystäväni

Kunpa teitä olisi olemassa -kuiskaan ilmaan, kun kosketan huurtunutta ikkunan lasia. Se on huurtunut aika päiviä sitten, eikä se ota palatakseen normaaliksi. Olen tuijottanut huuruiseen pimeyteen päivät, yöt. Aurinko ei ole noussut, ei kertaakaan. Olen kadottanut jo tiedon siitä, kauan olen istunut. Tunteja, päiviä, kuukausia, vuosia? En ole varma.

En tiedä, kauan tuo hahmo on tuijottanut minua. En ole varma edes, onko ulkona ketään hahmoa. Sivelen ikkunan kylmää pintaa, kun yritän mielessäni pohtia, miten jälleen saisin jalkani toimimaan. Ne ovat turtuneet, kylmentyneet .. ehkä kuolleet? Tarkemmin ajateltuna minun kehossani ei taida toimia mikään muu, kuin hitaat ajatukseni. Sydämeni on lakannut lyömästä, sekä vereni on hyytynyt. 

Ja sitten tunnen sen. Sinun kylmän otteen olassani. En käännä katsettani, sillä tiedän, että olet saanut tarpeeksi näistä haavemaailmoista. Revit minut ylös maasta, pakotat minut seisomaan kahdella jalalla ja yrität takoa päähäni, ettei ulkona ole ketään. Huudat tyhjälle mielelleni, tyhjälle sielulleni, tyhjälle pääkopalleni, joka ei ymmärrä mitä uhoat. Pitelet käsissäsi jotain metallista esinettä. En näe kunnolla mikä se on. Yllättäen koko kehoni valtaa kylmä tunne, jonka sinä aiheutat. Olet ampunut minua. Veri alkaa välittömästä maalata lattiaa uudella sävyllä, eikä jalkani kauaa kanna. Joku pitelee minusta kiinni, mutta se ei ole kylmä ote. Se on lämmin ote, joka rauhoittaa ja pitelee minua aloillaan. 

Nyt olen ikkunan ulkopuolella ja muiden mielipiteiden vastaisesti, olen sisällä. En ikinä ollut sisällä, kun oikeasti olin. En kuulunut sinne, en miltään osin. Nyt seison vieressäsi ja saatan tuntea kevyen ilmavirran kasvoillani, kun hymyilen väsyneesti. Tiedän, että olet tullut pelastamaan minut. Tiedän, ettet koskaan jätä minua. Tiedän, että olet paras ystäväni.

B e h i n d

 

Ootteko koskaan jäänyt katsomaan muiden ihmisten elämää vierestä?

Ootteko jääneet kadulla seisomaan, vain ihaillaksenne muiden elämää?

Oletteko koskaan kokenut kipua, kun katsotte vierestä nauravia ihmisiä?

Oletteko joskus tunteneet kuuluvan ulkopuoliseksi sen rajan puolen, jolla asiat on paremmin?

Oletteko miettineet, minkä takia ette voi nauraa, kuten tuo nuori kiskalla kavereidensa kanssa?

Oletteko vetäneet syvää henkeä, vain yrittääksenne tuntea sen iloisuuden, minkä muita piirittää? 

Onko tuntunut, että olette omassa kuplassa, kuplassa, joka suojaa teitä kaikelta hyvältä?

Onko tuntunut, että nämä ihmiset ympärillä nauttii ja nauraa, kun itse kuolet vieressä?

Onko tuntunut, että muut ihmiset jotka nauravat ja iloitsevat, ovat eri maailmassa vaikka seisoisi edessänne?

Olen tuntenut sen kaiken. Enkä haluaisi tuntea.

En halua tuntea sitä suunnatonta mustasukkaisuutta kyvystä olla iloinen.

Tuntea sitä kipua, mikä syntyy väkisin hymyilemisestä. Tai tuntea sitä väsymystä kasvoilla. 

Haluan vain hymyillä ja olla sillä puolen kuplaa, jolla voi hymyillä ja olla iloinen.

En vain nähdä varjoja siitä menneisyydestä, jossa kaikki oli paremmin...