She said shut up and dance with me!

Jostain syystä halusin itkeä nähdessäni sinut ja lopulta otin askeleet kohti sinua,

vain hypätäkseni halaamaan sinua. Ja luoja kuinka kaipasin niitä aikoja. . .

Oh don't you dare look back

Just keep your eyes on me.

I said you're holding back,

She said shut up and dance with me!

Olimme pyörähtämässä siellä nopeasti, enkä tullut ajatelleeksi; ehkä näen vanhoja opettajiani. Totta puhuen se ei ole tuntunut erikoisemmalta. Mutta sinun näkemisestä on kauan aikaa. Vaikket minua niin paljoa opettanutkaan, silti opetit ja muistan ne vähäisetkin oppitunnit. Nähdessäsi iloiset kasvosi minut nähdessäni, olin puhjeta itkemään. Lähin kohden sinua ripeästi, tulit vastaan ja halasin sinua. Vielä kauemmas astuttua hymyilin vain typerän onnellisesti, tuntien yllättäen sen vanhan itseni; niin nuoren ja häpeilemättömän iloisen ja onnellisen. 

Ja nyt jälkikäteen ihmettelen vain, miksi päästin vanhasta itsestäni irti. Mutta toisaalta haluan joskus palata tervehtimään häntä, vain kertoakseni, että minusta tuli vieläkin parempaa. Silti lähdettyäni katsoin jokaista kolkkaa hymyillen haikeasti, käännyin ja jatkoin eteenpäin.

Koska muistoissa olette kirkkaita tähtiä, enkä koskaan unohda teitä. 

Talvi ja sen tuomat riemut

Talvi… lunta, pakkasta… kunpa olisikin.

Muistan lapsuuden hiihtolomat lasketteluista, koko loman mökkeilyistä ja ulkoilusta. Muistan koulun liikuntatunnit pihalla säässä kuin säässä. Muistan luistelemisen, muistan hiihtämisen ja laskettelun. Nyt jos katson muutaman vuoden taaksepäin, tai enemmän, en näe enää mitään. Hyvä jos näen edes lunta. Helsinki on tavattoman kaunis kaupunki, mutta harvemmin se saa talveaan omakseen. Jos lunta tuleekin kaduille, se katoaa nopeammin kuin huomaammekaan. Ilmastonmuutoksen myötä yhä kauempaa saa hakea lunta, kohta Lapissa on vain lunta.

Eikä kyse ole vain lumesta. Vaan kyse on itsestä ja omasta tavasta elää elämää. Enää ei tule mentyä pihalle, enää ei tule hiihdettyä, luisteltua tai lasketeltua. Eniten kaipaan juuri nyt laskettelemista. Ajattelen joka vuosi, että tänä vuonna mä korjaan kaiken, mutten ikinä saa aikaiseksi. Pelkään, että aiemmin tai myöhemmin en enää vain uskalla. Jollain tapaa olen kyllästynyt kuulemaan joka suunnasta, ettei ole suksia, ei ole luistimia, ei ole sitä, tai tätä. Ei ole tarvikkeita, muttei kyllä mielenkiintoakaan saatika halua. Kukapa haluaisi mennä luistelemaan? Tai saatika hiihtämään? Välillä toivoin, että itse voisin päätyä tähän samaan vastaukseen ja sanoa, että paljon kivempi tehdä yhtikäs mitään. Mutta luoja ette arvaa kuinka paljon haluaisin vain hiihtää. Ehken haluaisi hiihtää kun olen hiihtänyt muutaman kilometrin, mutta kyse on halusta päästä suksille pitkästä aikaa. Tavaton kaipuu niinkin yksinkertaista asiaa. Huomaan yhä useammin toteavani, että ei se mitään, pystyn tekemään sen yksinkin. Välillä ihmettelen miten ketään ei vain kiinnosta tehdä enää yhtikäs mitään. Ymmärrän tietenkin, ettei kaikkeen ole varaa aina, mutta ei aina kyse ole rahasta, joskus se on kyse ainoastaan mielenkiinnosta. Ja tasan siitä, ettei enää nykymaailmassa osata tehdä muuta kuin istua sisällä ja koneella. Raivostutan itseäni tällä tekemättömyydellä joka hetki yhä useammin. Lumeton jouluaatto on tuskaa, mutta entäs koko joulu? Viimevuonna tuntui ettei olisi talvea ollutkaan.

yleensä se talvi täällä näyttääkin juuri tältä .. hhahaha

Ja tiedättekö mitä on ironisinta? Olin ennen todella kesäihminen. Ja koen olevani vieläkin, mutten enää koe yhtä suurta kaipuuta vaikka meressä uimiseen, kun lasketteluun. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että kesällä tulee tehtyä asioita vielä, mutta talvella kaikki on jäänyt. Huomaan lumen vähentyessä, että tänä vuonna jo todella odotan lumen satamista maahan. Odotan pakkasta, ja lumia. Odotan talvea, mutta ikävä kyllä taitaa olla, että turhaan. Ennen halusin lähteä Etelään lämpöön, mutta nyt menisin vaikka Lappiin nähdäkseni porot ja talven. Olen kerran aiemmin ollut lapissa, ja en voi muuta sanoa kuin että kaipaan niitä hetkiä. Kaipaan lappiin, vaikkei lunta silloin ollutkaan. Joka tapauksessa. Kaipaan lunta kaikesta huolimatta, ja jopa siitä huolimatta, että joudun aamuisin heräämään entistä aikaisemmin jotta saan vanhan autoni liikkeelle, mutta ei se minua haittaa… Eikä edes se, että lopulta joudun jättämään autoni talviseisontaan. Kunhan saisimme lunta.

Totta puhuen mulla on tavattoman suuria unelmia, aina Japanissa saakka, mutta niitä unelmia on ihan Lapissakin saakka. Ja joskus mietin, kuinka ihmeessä kaiken keskenään sovellan. Muutamia vuosia olen haaveillut huskyjen kanssa työskentelystä, huskyn omistamisesta ja lapissa patikoimisesta. Yritä sitten huskyn kanssa perustaa elämä Helsingissä, saatika elää huskyn kanssa Japanissa. Luoja levotonta mieltäni. Tällä hetkellä pelkkä laskettelemaan pääseminen riittäisi. Mutta sekin tuntuu liian vaikealta, ja liian mahdottomalta. Yhtä mahdottomalta kun aikoinaan laskettelin vain suksilla, mutta aina haaveilin lumilautailusta. Ja eräs kaunis päivä laskettelin lumilaudalla. Kaikki on mahdollista niin kauan kun ei itse tee siitä mahdotonta. Nykyisin kaikki tuntuu olevan mahdotonta… 

I hope there are days when you fall in love with being alive.

"Change your thoughts and you change your world. "

—	Norman Vincent Peale

Ei aina tarvitse olla paras päivä ollakseen hyvä päivä, ei aina tarvitse olla tajuttoman iloinen jotta voi olla onnellinen. Ei tarvitse kuuta taivaalta jotta rakastuisi elämään itsessään, ei tarvitse edes tähtiä rakastuakseen elämiseen. Ei tarvitse olla mitään konkreettista välttämättä voidakseen tuntea iloa, onnellisuutta tai mitään mikä tuo sisälle hyvän olon. Ripaus toivoa, ripaus uskoa. 

Ja oon aika iloinen, että tässä mä istun ja hengitän vaikkei mitään ihmeellistä olekkaan tapahtunut. Vaikkei tänää olekkaan paras päivä. 

Mahdotonta vai onko sittenkään?

Ihmiset saavat Japaniin menon näyttämään niin tavattoman helpolta,

mutta mulle se on aina tuntunut fysiikkaa vaativalta ydinfysiikalta = mahdottomalta.

Olipa kerran unelma, olipa kerran haaveet ja aatteet – olipa kerran aikomukset. Ja sitten kun niitä tarpeeksi kauan hokee vuodesta toiseen, tiedättekö mitä siitä jää jäljelle? Selvä näkemys, ettei se ikinä tule onnistumaan, eikä se ole edes mahdollista. Niin siinä kai käy lopulta kun unelmia hautoo, eikä usko sitten niihin loppupeleissä. Liika ajatteleminen pilaa niin monta kaunista juttua, esimerkiksi ajatus Japaniin lähdöstä. Käytännössähän se ei vaadi kuin rahaa ja aikaa, mutta jos jäät pidemmän päälle miettimään se vaatii aina vain enemmän ja enemmän. Mitä enemmän on aikaa miettiä, sitä enemmän se vaatii.

Poikettiin ystävän kanssa kesällä Ruotsissa, eikä se vaatinut paljoakaan. Se ei vaatinut mitään, koska oli selvä näkemys siitä että sinne voi jopa päästä, onhan Ruotsi ihan naapurissa. Aletaan miettiä Japania; ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole järkeä, ei siellä selviä, ei osata kieltä, ei tunneta kulttuuria ja plaaplaaplaa. Mutta; en osaa ruotsia, ei ollut hirveästi rahaakaan, ei tunnettu sen puoleen kulttuuria ja … selvittiin anyway.

Ja kaiken aikaa jos miettii kuinka paljon Japani onkaan elämää osana, niin kyllä sitä pitäisi jo jonkinlainen näkemys olla maasta – mutta se itseluottamuksen puute on ikävää sinänsä kun ei luota että tietää. Tottakai unelma on aina iso juttu, mutta se ei saisi ikinä alkaa tuntumaan niin ylitsepääsemättömän universaalilta, ettei se onnistu. Varsinkaan matkustamisen kanssa ei saisi stressata mikä epäonnistuu, koska sitten kaikki aika menee pelkäämiseen. Aina jotain menee mönkään matkalla, joku tavara hajoaa, joku tavara hukkuu, joku sairastuu; niin se vaa menee, ja jos ei mene niin sehän on vain hyvä!

Aikoinaan oli myös suuri universaali käsitys the gazettesta ja kaiken aikaa oli vain sellainen ajatus, ettei se ole mahdollista. Niinkin luottavainen ihminen kuin itsekin on, niin piti sitä täysin mahdottomana. Ei se ollut mahdollista ikinä, ja sitten kun se alkoi olla mahdollista, stressi oli sietämätöntä. Ei se ollutkaan niin ylitsepääsemätöntä, ei se ollutkaan niin mahdotonta.

Kaiken aikaa haluaisin lähteä Japaniin, mutta olen jo ylittänyt sen rajan kun usko ja luottamus kulkevat käsi kädessä. Ajattelen vain että… ehkä sitten joskus, jos sittenkään. Olen jo menettänyt uskon, koska eihän ole edes rahaa, eikä aikaa, puhumattakaan kielitaidosta. Mutta eniten ihminen pettää itseään siinä vaiheessa kun se sanoo, ettei se kykene eikä se onnistu. 

Koska mitä on jos ei ole uskoa?

Kaikki on mahdotonta jos asioista tekee mahdottomia, 

mutta jos päättää tehdä ja mennä, mikään ei ole mahdotonta. 

Täytyy vain löytää oikeat keinot, sekä ripaus toivoa. 

Anyone can give up.

Anyone can give up. 

Joo, elämä voi potkia päähän. Joskus se potkii enemmän, joskus se potkii enemmän muita koko elinikänä kuin muita. Tiedättekö mitä? Ei auta kuin potkia takaisin. 

Tää vuosi on ollut varmaan sitten vuoden 2009 vuoden jälkeen ihmeellisin. Siis vuosi jolloin on tapahtunut todella paljon asioita mitä ennen ei oo tapahtunut, oon tehnyt kaikkea mitä en oo ennen tehnyt ja oon kokenut paljon eri tuntemuksia. Uusia että vanhoja, oon ajautunut uusiin tilanteisiin ja oon joutunut opettelemaan pärjäämään niissä. Oon joutunut heittäytymään elämään joskus koska muuta vaihtoehtoa ei oo ollut. 

Elämässä tulee aikoja jolloin kaikki kaatuu, jokainen sen meistä tietää. Joskus kaatuu enemmän joskus vähemmän, mutta sitä mennään eteenpäin. Askel painaa enemmän muttei auta. Sitä on mentävä koska vaikka jäisimme paikoillemme aika ei jää, se on lohduttavaa eikö? Ikuisuutta ei olekkaan koska jos olisi, luultavasti jäisin ikuisesti makaamaan sänkyyn koska ei olisi kiirettä nousta ylös enää. Voisin vaa röhnöttää kymmenen vuotta ja todeta että nyt voisin nousta, mutta silti minulla olisi ikuisuus aikaa selvittää kaikkea. Nyt minulla ei ole. Ei ole ikuisuutta. 

Joskus sitä huomaa että on tajuton kiire. Tajusin että on enää vähän aikaa lomaa. Otan itseni kahleisiini, pidättelen itseäni ja hyssyttelen. Päivä kerrallaan, niin hyvä tulee. Ja tyynnyn. Nyt taas on tyyni olo koska nyt on vain tämä hetki, en tiedä huomisesta enkä eilisestä, tiedän vain tästä hetkestä. Työstän itseäni jälleen tajuttomasti, mutta vain tässä hetkessä. Sisälläni on vauhko eläin se on tajuttoman levoton ja tajuttoman agressiivinen, mutta tutustun siihen joka päivä enemmän. Pidättelen sitä ja opetan käyttäytymään. Ei ole syytä juosta ja vielä vähemmän syytä paeta. Pakokauhu saattaa sen ahdinkoon, saattaa sen pyörimään kuin vauhkon olennon häkissä mutten pelästy. Se on okei, se on vain yksi sisimmistä puolistani. 

Joten elämän potkiessa päähän on okei olla surullinen, on okei antaa itselleen aikaa toipua. Mutta tulee päivä jolloin sinun täytyy kohdata kaikki, tulee päivä jolloin sinun täytyy selviytyä ja toipua. Surressasi käyt prosessia läpi päässäsi, pienessä omassa maailmassasi sitä mikä ikinä panikaan kaiken niin sekaisin. Prosessi voi viedä vuosia muttet voi jäädä vuosiksi vain makaamaan, vain jo siksi ettet tule toipumaan maatessasi. Et tule ikinä pääsemään prosessin loppuun jos vain makaat. Yleensä ihminen vaatii päästä ympäristöstä pois, vain voidakseen käsitellä kaiken jo siksi ettei se samassa ympäristössä onnistu. Koti on aina koti mutta koti myös näkee kaiken, se kantaa kaiken sisällään. 

Ei ole kiirettä mihinkään. Kaikki järjestyy. Mutta ei kiireellä. 

Emme voi mitään jos aikamme on tullut.

Katsoessani ulos lentokoneen ikkunasta tunnen vatsanpohjassani vääntöä, tunnen lepattavan tunteen. Pian, ihan pian, kohta lennämme. Naurahdan hermostuneesti, ainahan lentäminen jännittää, eikö?

Ajatuksena kaiken keskellä kannan; 

kaikkea ei voi eikä tule voida hallita. 

Sen jälkeen tunnen oloni kevyemmäksi, rauhallisemmaksi. Pian lennämme liian korkealle mutta eikö päämäärä ole aina tärkein? Lennämme korkealle vain nähdäksämme maailmaa, koetelessamme  itseämme, rajojamme ja maailman rajoja.

Koneen lähtiessä lentoon en enää tunne pelkoa, hymyilen sen sijaan typerästi. Jännitystä ei ole enää havaittavissa kun lentokone jo nousee. Katselen ulos ikkunasta ja tarkkailen lentokoneen siipiä, tarkkailen kuinka Ulkomaa jää taakse ja lopulta ujutan kuulokkeeni korvaan. Jos tippuisimme, kuolisimme luultavasti. Silti hymyilen katsoessani ulos pilvien yläpuolella, ymmälläni siitä kauneudesta. Olen täysin sujut tälläkertaa lennon kanssa, olen iloinen siitä tunteesta. Se tunne ettei yksinkertaisesti voi hallita mitä tapahtuu, se ohikiitävä hetki jolloin olemme täysin peltipurkin armoilla. Jolloin kaikki on niin haparaa ja kaikki voisi hetkessä särkyä.

Hyppäämme koneeseen kuin ojentaen elämän kassalla kassaneidin käsiin ostaessamme lentoa, olemme vain innoissamme että saamme lentolipun. Emme pohdi sitä jos tipumme ja kuolemme, emme mieti muuta kuin että pääsemme kohteeseen X. Ja mitä muuta voimmekaan jos alkaisimme pelätä, emme voisi mennä lainkaan koneeseen. Jos miettisimme liikaa emme voisi tehdä yhtään mitään.

Se vuoksi lentopelko on niin turha loppupeleissä. Se pelottaa koska olemme niin tietoisesti riskialttiina. Olemme silti kokoajan ristialttiina jatkuvasti elämässämme, mutta emme me sitä ajattele. Menemme vain eteenpäin emmekä mieti että seuraavassa hetkessä voimme olla kuolleita.

Koska miksi miettisimme, emme voi mitään jos aikamme on tullut.

Live each day like it was your last.

Suicide does not end the chances of life getting worse. 

Suicide eliminate the possibility of life ever getting better.

Kävelemme kadulla, voimme liukastua, lyödä päämme ja kuolla heti aivoverenvuotoon. Joku voi kävellä vastaan, lyödä puukolla ja päättää elämämme. Humaltunut henkilö voi ajaa päällemme, emmekä voi mitään. Saatamme saada sairauskohtauksen kesken ruokailun ja se jää viimeiseksi kohtaukseksi. Tai yksinkertaisesti nukahdamme nukkuessamme ikuiseen uneen, emmekä ikinä enää herää. Kuitenkin voimme myös sairastua sairauteen, elää sen kanssa kymmeniä vuosia ja kuolla sen jälkeen kipuihimme. Loppujen lopuksi harva meistä kuolee vanhuuteen; aina on joko tapaturma, onnettomuus tai sairaus kyseessä. Elämämme voi heittää hetkessä ylösalaisin, taikka päättyä silmän räpäyksessä. Siitä huolimatta emme osaa arvostaa elämää, ja jotkut meistä jopa haluaa kuolla.. miksi? Vaikka olemme kokoajan niin alttiita kuolemalle, miksi me vartavasten haluamme sitä, joka vainoaa meitä kokoajan? Joka on kokoajan avosylin ottamassa meitä vastaan, mutta silti jatkamme taisteilua, kunnes kuolema meidät korjaa pois.

Joskus tuntuu
että kaikki sortuu ja

maailma kaatuu mun niskaan

Synkät pilvet peittää auringon

ja väreistä nään pelkästään harmaan

mut frendit päivän kirkastaa

niihin luottaa voi

Niiden siivet eivät lentää saa.
Niiden silmät itkeä ei voi milloinkaan.
Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan
sun paikkaas päällä maan.

Kun lumottuna yössä halaat,
tai petettynä kotiin palaat,
ne kävelevät askelillas hiljaa.
Sun polullas on jäätä, tuhkaa,
untuvaa ja lasinmurskaa.
Pikku palasia, jotka tuntuu
elämältä aina sittenkin.

People do not die from suicide; they die from sadness

Itsemurha -ihminen riistää itseltään hengen, vaikka voisi vaihtoehtoisesti elää. Hän riistää samalla mahdollisuuden parempaa ja kaikkiin muihin mahdollisuuksiin joita ei kykene näkemään sillä hetkellä. Jonkun pitäisi olla vieressä avaamassa henkilön silmät, muistuttamassa, että aina tulevaisuus voi tuoda hyvää ja parempaa. Miten olen monesti miettinyt; on ihmiset maan päällä, ja haudatut ihmiset maan alla. Vuosi kulkee, päivät vaihtuvat toiseen ja kesästä tulee talvi. Vuosi vaihtuu, ja ihmiset vaihtuvat myös. Kokonaiskuva on, että on miljardeja vuosia ja meidän elinikä on noin 70-80 vuotta. Eli mitä me täällä talsitaan, on oikeasti tosi lyhyt aika. Me ei saada toista mahdollisuutta, me ei voida toista kertaa elää ja kokea niitä kaikkia tunteita, mitä täällä koetaan. On se sitten hyvää, pahaa, kipua, tuskaa -mutta me tunnetaan, me hengitetään ja eletään! Me ollaan elossa, ja.. me ei saada toista tilaisuutta tarttua siihen mahdollisuuteen nauttia tästä kaikesta, niin hyvästä, kuin pahastakin. Tiedän, että luovuttaminen kuulostaa paremmalta ja se tuntuukin välillä paremmalta vaihtoehdolta, mutta kun oikein vääntää ja kääntää vastaan, saa varmasti aivan mahtavan olon, kun tuntee voittaneen. Ikinä ei saa luovuttaa ennen kuin on voittanut! Kun asiat menevät alamäkeen, täytyy vain taistella kovempaa vastaan ja lähteä itse ylämäkeen. 

Mutta kuten ylempänä kirjoitin... välillä ei vain pysty näkemään kaikkia mahdollisuuksia, eikä kykene siihen vaikka kuinka haluaisi. Vaikka kuinka haluaisi tarttua reunasta ja kivuta itsensä takaisin pinnalle, ei kykene. Joko ei omista tarpeeksi voimia, tai ei edes halua nähdä parempaa. Silloin jonkun täytyy potkia persuksille ja kääntää vaikka rautalangasta toisen päähän järjen asioista. Ketään ei saa hylätä, eikä jättää yksin. Se yksinäisyys voi koitua ihmisen kohtaloksi ja olen nyt tosissani. Yksinäisyys on katala, kiero ja repii heikon uhrinsa hetkessä kynsiinsä. 

Miten onni korjataan
paremmaksi paikataan
päästänkö irti kun
oon huono jaksamaan
miten onni korjataan
en yksin pysty nousemaan
jos jo kaikki rikki on
katoan vaan pois

Instead of having a bad day, be thankful that you have this day

Ja niin... vaikkei se helppoa ole eikä sitä ikinä muista -meidän pitäisi arvostaa jokaista hengenvetoa, jokaista päivää ja ylipäätänsä elämää mitä saamme elää. Vaikka olisi murheita pitäisi pystyä aina näkemään myös valoisa puoli. Meidän yhdessä pitäisi tukea toisiamme jotta kaikki saisivat syyn hymyyn. Joka päivä, mahdollisimman usein. Ja aina... ei tarvitse olla sen parempaa syytä, mutta se, että pystyy edes hymyilemään, on hymyilemiseen aihe. 

1. Keep fighting.

2. Keep fighting.

3. Keep fighting.

and

Keep smiling.

Rakkaat lukijani, katsokaa ympärillinne, luokaa kasvoillenne hymy ja hymyilkää -vaikkei se ylettyisi silmiinne saakka. Vaan, että hymyilette, saatte voimaan toiset paremmin, ja vähitellen myös itsenne. Pian hymynne ylettyy myös sydämeenne saakka, pian ymmärrätte, ettei elämä ole itsestäänselvyys ja pian osaatte myös kiittää, että elätte ja hengitätte. Ja, osaatte arvostaa elämää! ♥ Vaikka kuinka pahalta se tuntuisikin, vaikka kuinka elämä potkisi, niin potkikaa takaisin. Tää on vaa peliä, joka täytyy oppia kestämään ja selviytymään. Ei ole siis väärin hymyillä, ja näyttää maailmalle, että oikeasti elää!

(mokattu 19.7.2015)
(julkaistu alunperin 14.12.2012)