lasi lyöty raudalla Kyyneleet mun silmiäni väsyttää
viilenee ja hengitys höyryää Yöt mietin miks sä meet tuska viiltää
miksi tunnen sen
They say it's a broken heart but I hurt in my whole body.
Lasi, joka on pudotettu pöydältä, joko vahingossa taikka tahalteen. On sirut levinnyt ympäri lattiaa, ja niitä on mahdotonta löytää jokaista. On mahdotonta tehdä lasista enää ehjää, eikä siitä mitenkään saa edes lasin näköistä. Lasi on ikuisesti rikki, vaikka kuinka joku yrittäisi sitä koota ja liimata. Jäljet ovat pysyvät, tullut jäädäkseen. Sivusta katsoja vuodattaa kyyneleitä, saa jalat verille sirujen myötä, lyyhistyen lopulta lattialle itkien. Huone on pimentynyt aikoja sitten, kylmyys hiipii iholle, jäädyttäen kehoa. Aikaa kuluu, aurinko yrittää tavoitella huonetta, ja joku sytyttää kynttilän. Yrittää lämmittää tätä viatonta olentoa, nostaa tuon jaloilleen, mutta tuo notkahtaa aina uudestaan lattialle. Lopulta kun tuo olento saadaan kahdelle jalalle, on peilikuva särkynyt, eikä haavoista ole enää parantumiseen. Nyt tämä olento on kuin lasi, jota ei voi liimalla edes korjata. On jäljet tullut jäädäkseen.
And... fuck you. Mulle on ihan sama mitä sä, sä tai sä ajattelette siitä, mitä minä teen. Se ei liikuta minua, ei saa vaihtamaan mielipidettä taikka ajatusmaailma. Tottakai jokainen ihminen tökkii ajatuksia, yrittää nujertaa johonkin muottiin, mutta saatan irroittaa vain pieniä palasia siitä, mitä oikeasti olen. En päästä yhtäkään sorkkimaan itseäni syvältä sisimmistä, en todellakaan.
Mua naurattaa tällä hetkellä vaa, koska oon niin vihainen, että katkera. Mutta loppukättelyssä totean, että olen liian ylpeä lannistuakseni kohtaloon, vaan ponnistan näistä vastoinkättelyistä korkeammalle ja maalaan pintaa varmistaen, että vielä tulette katumaan sanojanne. Pysyn nyt hiljaa, mutta kasvoillani lymyilee vino, että pirullinen virne. Olette idiootteja, kun lähette tähän kissahiiri leikkiin kanssani... en suosittelisi.
Tällähetkellä on monia, jotka tuntuvat vastustavan tekoja, joilla yrittää vain pyrkiä parempaan. Silti nämä ihmiset haluavat samaa, muttei kehtaa tehdä sitä, koska eivät usko parempaa, taikka ylpeys ei anna myöden. Itse en voi kuin nauraa kyseisillä persoonille, koska for real ~ei voi olla niin vaikea elämä, ettei saisi edes yrittää kurottaa siihen, jota oikeasti haluaa. Pitäisikö jäädä ennemmin tuleen makaamaan, odottaa, että keho on palanut hiileksi, eikä mahdollisuuksia enää ole? Pitäisikö luopua toivosta, vaikka siihen voi tilanteeseen voisi vaikuttaa mahdollisesti? Vaikka olen kuinka pessimisti, pyrin silti toivomaan ja kurottamaan kohti parempaa, vaikka välillä se olisi kuinka vaikeaa. Silti ylpeys ei ole koskaan tiellä, ettenkö voisi taistella paremman puolesta. Ei ikinä. Urrrrh....... ihmiset käyvät hermoille, ja okei. Ei pitäisi ottaa itseensä, pitäisi unohtaa ja niin meinaankin tehdä, kunnes aiheeseen tulee syytä uudestaan palata. Odottakaamme sitä hetkeä ~ : )
Kiitos haavoista, jotka olet uurtanut sieluuni. Kiitos ongelmista, jotka olet minulle aiheuttanut. Kiitos kaikesta siitä kiusaamisesta, vihasta ja inhosta. Kiitos kaikista niistä painajaisista, traumoista ja peloista, jotka olet tuottanut. Kiitos kaikesta pahasta, jotka olen joutunut käsittelemään vuoksesi. Kiitos kaikesta tästä, vaikka kuinka oletkin satuttanut sieluani, persoonaani ja kaikkea sitä minussa. Kiitos vain, koska olette tehneet minusta vahvemman ja vain pahemman vihollisen itsellenne. Kiitos ja kummarrus, en voi unohtaa teitä, mutten lakkaa teitä myöskään kiittämästä.
"Emo, hirveät hiukset, järkyttävät kengät, pojan vaatteet, hyi... kattokaa nyt sitä! Ihan järkyttävän näköinen! Kattokaa kuinka se kävelee, katsokaa nyt! Ei luoja että on nolo."
Kuka tässä on nolo, kiusaaja vai kiusattava? Onko tämä kiusattu osallinen kiusaamiseen, tai voiko hän siihen vaikuttaa? Kuinka paljon hän kärsii, kituu ja saa traumoja. Jotkut toipuvat, jotkut saavat myöhemmin masennuksen. Jotkut eivät kestä, vaan päättävät elämänsä. Oliko kaikki kiusaaminen sen arvoista? Eikö huvin olisi saanut muustakin? Nyt se viaton ihminen makaa haudassa.. katsokaa mitä teitte. Ei, ette ymmärrä. Nauratte vain. Antakaa mennä.
Aina kun kuulen sinun huutavan hänen peräänsä säpsähdän, ja saatan tuntea sen kivun, mitä huudetun perään tuntee nahoissaan. Irvistän, vien katseeni pois ja huokaisen raskaasti. Se toistuu, huudat aina, kun näet hänet ja pudistelen päätäni. Muitten mielestä se on hauskaa, mutta minä en ymmärrä, en sinua enkä heitä. Mikä siinä on hauskaa?Mikä helvetti on hauskaa, kun toista sattuu? Ettekö ymmärrä, mitä aiheuttatte? Ainii... olette ehkä kärsinyt itse samasta, mutta nyt kostatte. Lopettaka... olkaa kilttejä. Häneen sattuu, ja pian teihinkin, ellette lopeta.
~~
Kurotan kohti sielusia, ohjailen sinua parempaa kohden. Paikkailen kohtia, jotka repsottavat ja teen sinusta täydellistä. Ohjaan kohti aurinkoa, ja hymyilen, koska tiedän, että sinäkin hymyilen. Aurinko pimenee yllättäen kuitenkin, pimeys saartaa ympärille, mutten lopeta ohjaamistasi. Tiedän, mistä kulkea, koska olen kulkenut aiemminkin, mutta ohjaan sinua, koska sinä et tiedä mihin astua. Saatat kuulla inhoavia, että pilkaavia ääniä, mutta jatkan sinun ohjaamista, vaikka kuinka yrität pysähtyä ja laantua epätoivoon. Muistutan sinulle, ettei ole väliä sillä, mitä he sanovat, vaan sillä, mitä tunnet ja ajattelet. Jos päätät selviytyä, sinä selviydyt. Joten jatkan sinun ohjaamista niin kauan, kunnes tiedän, että olet varma ajatuksista, jotka ovat varma siitä, mitä itse haluat. Ettei kukaan kykene painamaan sinua pohjalle, eikä kenenkään sana saa sinua särkymään lasin lailla.
Miten se on et, aina kun jrock bändi tulee soittaa on tällänen meininki?
Tullaan monta päivää jonottaa aikasemmin..
Miten tästä on tullut näin iso buumi?
Mitä näen videolla; on iloiset ja innokkaat fanit. On heillä halu vielä jonottaa monta päivää aiemmin, ja suosio on niin korkealla, että keikka on loppuunmyyty. Nykyinen tilanne saa pudistelemaan päätä, sekä halun palata siihen aikaan. Silloinen aina on haihtunut kuin tuhka tuulen, eikä isosta buumista ole enää tietoakaan. Mikä meni muuttumaan? Mikä karkoitti fanikansan? Ainiin... uusi buumi tuli, korealaiset. Kuten sanottu, on kaikella aikansa. Mutten suostu uskomaan, että tämän kauniin tarinan loppu on lähestymässä. En, vaikka tajuan sen kaikesta. Pidän kaksin käsin kiinni siitä, mitä on jäljellä. Mikä opetti elämään...
Voice päätti ikuistaa tuon päivän, ja tänää, kun video tuli vastaan, sai se kuristamaan kurkkua. Se ihmismäärä, mitä oli 2007 vuonna, ja nyt miettii kuinka paljon sillä keikalla olleista on enää faneja nykyisin. Vaikka mä kuinka arvostan 2009 vuotta, mä olisin tahtonut kuulua näihin piireihin jo 2007, mutta olin silloin avuttoman nuori. En olisi ehkä osannut arvostaa, mutta silti. Vaikka vieläkin tulee hyviä bändejä Suomeen, on paljon muutakin muuttunut, kuin bändi tarjonta.
Ekana voisin aloittaa faneista, jotka on muuttunut tajuttoman paljon. Ennen vedettiin yhdestä köydestä, nykyisin on omia porukoita, jotka vetävät omaa köyttä ja kinastellaan siitä, kuka omistaa eniten levyjä. Kuka on paras fani, kuka kuuluu bändin faniklubiin, kuka omistaa oikean version levystä ja plaaplaaplaa. Enhän mä tietenkään voi tietää, mitä oli 2007 vuonna, koska en tosiaan silloin kuunellut japanilaista, mutta uskon vahvasti, että asiat olivat paremmin. Paljon paremmin, kaikessa muodossa. Saatan vain todeta, ettei menneisyyteen voi palata ja se on harmillista. Olen yhä sitä mieltä, että meidän pitäisi enemmän pitää yhtä, jotta koko japani ilmestys ei kaikkoisi. Itse, ja uskon monien muidenkin todenneen, ettei uusia faneja tule. Ei ainakaan kuten ennen, joten nykyisin, kun näkee näitä suloisia tapauksia, jotka hehkuttavat kaikkea, saavat vain hymyilemään. Muistamaan, mitä itse kävi läpi ja miten kivaa oli kosketella kepillä jäätä. Tutustua tähän kauniseen, lumoavaan maailmaan. Jos ihmiset nykyisin löytää aasiasta musiikkia, on se korealainen musiikki, ei japanilainen. En tiedä ollakko iloinen, vai katkera. Ehkä molempia. Korealaiset tekevät hyvää musiikkia, ne... osaa, mutta.. ne myös vetävät japanilaisilta monet uudet fanit sivusuun. Vanhatkin fanit ovat kokenut sen kohtalon, joten... sen myötä olen enemmän, kuin katkera. Enhän minä voi mitään, jos joku tykästyy enemmän toiseen musiikkin, en tietenkään, mutta.. en voi silti lakata valittamasta tästä asiasta. Jos saisin päättää, ei korealaisia ikinä astuisi Suomeen, mutta silti toisaalta odotan sitä. Mutta loppupeleissä, en ikinä saa syytä kiittää heitä, mitä japanilaisia muusiikkoja. En ole saanut, enkä tule saamaan. Ellei koreasta tule joku megastara, joka lumoaa, haha. Urrh. Jottei tästä tule täytenäistä vihapostausta korealaisia kohtaa, vaihdan näkökulmaa asiaan. Hehm.
Tää blogipostaus ei oikeasti muuta yhtään mitään, ei sitten yhtään mitään. Ei tää tuo niitä faneja takas, jotka on jättänyt tän tien, ei tää poista korean suosiota mihinkään, saatika muuta ihmisten musiikki mieltymyksiä. Mutta mun on pakko saada purkaa oma näkemys johonkin, koska tää asia koskettaa sen verran. Mua vaa yksinkertaisesti huolestuttaa tulevaisuus, koska jos asiat jatkuu näin, ei kymmenen vuoden kuluttua ole mitään. Enhän varmaan enää itsekkään kuuntele enää silloin japanilaista, mutta kuka tietää. Nyt kun ajattelen, tää postaus tuntuu tosi turhalta ja aargh. Tuli vaa tosta videosta niin... sellainen... miksi ? Miksei enää näin? Miks asioitten piti muuttua? Miksei fanikansa vieläkin voi olla suuri ja ... arh. Jälkipolvi pitäisi opettaa uudestaan... hahah. Vaikka tiedän, että pian tulee joku uusi buumi, joka syrjäyttää myös korealaiset. Nyt jatkan musiikin kuuntelua, unohdan nämä huolet sivuun ja toivon, että vielä jotkut ihastuvat ja pääsevät astumaan tähän kauniiseen maailmaan. ♥ Se on sen arvoista...
On tiskillä myyjä, kaduilla lapset leikkimässä, vanhukset pihakeinussa, nuoret kiskalla polttamassa, tytöt nauramassa keskenään, pojat potkimassa palloa, rakastuneet suutelemassa. On heteroita, homoja, lesboja, päihtyneitä, orpoja, yksinäisiä, kodittomia, köyhiä, rikkaita. Mutta kun kelaamme nauhaa, voimme todeta jokaisen silti olevan ihminen. Lähdemme samasta ruudusta, mutta jokin sekoittaa pakkaamme, emmekä lopulta tule edes keskenämme toimeen. Vaikka kaikki me olemme loppujenlopuksi ihmisiä, ei yhtään sen parempi kukaan meistä. Mutta kuitenkin niin erillaisia...
Näen itseni peilistä, mutten silti tiedä millaisena muut ihmiset minut näkevät -jostain syystä tää ajatus putkahti mulle junassa päähänä, ja totesin todeksi. Saatan katsoa itseäni aamulla peilistä, ennenkuin lähden mihinkään, mutta se, miten ihmiset näkee mut kadulla, kun kävelen vastaa, jää arvoitukseksi. En tiedä mitä ne ajattelee, en tiedä miksi ne mahdollisesti katsoo, mutta olen oppinut onneksi olemaan aikojen saatossa niin, etten ajattele sitä, että ihmiset saattavatkin toljottaa. Totesin myös, etten mieti oikeastaan miltä näytän, jos kävelen kadulla. En muista sitä, miltä näytän, taikka laita sitä minkään syyksi. Tiedän vain olevani kotona omassa kehossani, joten se riittää minulle. Silti välillä kiehtoisi tietää, minkä kuvan ihmiset minusta saavat. Toisaalta haluan vain pyyhkiä sen tiedon pois, ja jättää sen oman onnensa nojaan.
Kuten näen muut ihmiset, mutten näe heistä kuin ulkokuoren.
En nimeä, en luonnetta, en viimeistä ostosta. Kaikki jätetään arvailun varaan.
Seuraavaksi pääsen siihen, miten näen muut ihmiset. Oon aika ennakkoluuloton ihminen, tai ainakin pyrin olemaan. En ole kailottamassa koko maailmalle kuinka jollain on hirveät hiukset, taikka järkyttävät kengät. Pyrin olemaan hiljaa, taikka myöhemmin totean vain hiljaa mielessäni. Mulle on ihan sama, miltä ihmiset näyttävät, mutta mitä erikoisempi ulkonäkö, sen kiehtovampi. Puhun nyt ihmisistä siis, joita en tunne. Kuitenkin ajattelen, etten taas toisaalta tiedä muuta ohikulkevista ihmisistä, kuin ulkonäön. Se jättää tyhjän aukon, joka ei kerro henkilön nimeä, ikää, luonnetta, taikka ajatuksia. Emme tiedä todellisuudessa yhtään mitään ihmisestä, joka kävelee kadulla vastaan, joka loppujenlopuksi pistää naurattamaan, kun ajattelee porukkaa jotka solvaa ihmisiä, joita ei edes tunne. Ihmisiä, joilla saattaa olla masennus, parantumaton sairaus, ahdistus, taikka koulukiusauksen uhri. Ihminen saattaa olla mitä vain, kun joku idiootti menee ja väläyttää oivan kommentin tuon ulkonäöstä, satuttaen persoona enemmän kuin tajuakaan. Tiedän, että tää on oikeasti tosi ... masentava? naurettava? huvittava? ajattelutapa, mutta se on totta. Ei mun oo tarkotus ketää sormella osoittaa, että sinä siellä, lopeta ihmisten haukkuminen, mutta olen lopen kyllästynyt Suomalaisten ennakkoluuloisuuteen. Oli sitten nainen miesten vaatteissa, taikka mies korkokengissä, niin jo on roimat ennakkoluulot. Tukahduttavaa. Mutta. Palatakseni aiheeseen. Miten näen ohikulkevat ihmiset? noh. Kuten varmaa muutkin ihmiset. Jokainen näkee jokaisen ihmisen erillailla, ja jokainen ihminen herättää erillaisia ajatuksia eri ihmisessä. Monimutkainen kuvio. Kuitenkin, jos nyt silmäilee näitä kahta autoa, jotka on ylemmässä kuvassa, voi päätellä auton omistajasta mahdollisesti jotain. Ostaja on mahdollisesti nuorempi, ei hirveän vanha? Mustan auton voisi ostaa ihminen, joka tykkää hurjastella, ja muutenkin vauhdikas ihminen. Kun taas valkoisen ostaja voisi olla siistimpi, ja rauhallisempi ihminen. Sitä on kuitenkin mahdoton tietää totuudessa, vaikka kuinka pyörittelisi. Silti itse tykkään kovasti kävellä kadulla, silmäillä eri autoja ja miettiä, minkälainen omistaja tuollakin autolla on. Pienet asiat kertovat ihmisestä paljon, mutta loppujen lopuksi ei mitään. Mutta kertooko sanatkaan loppujenlopuksi ihmisestä yhtään mitään? Vai? Tätä pakkaa vois vääntää ja kääntää, mutta kysymykset silti jää ilman vastausta.
Saatan sanoa jotain, mutta tarkoitanko sitä sittenkään? Vai puhunko vain puhuakseni?
Me synnytään vauvana tähän maailmaan, me eletään jokainen oma elämä, me kuollaan ja muututaan luurangoksi. Me muutumme kaikki jälleen samaksi, kuten aloitimmekin. Tarinamme on vain eri. Eri tekijöillä, eri virheillä, eri muistoina. Mutta silti olemme vain ihmisiä, ihmisiä, joitten piti pitää yhtä. Mutta jokin meni pahasti pieleen...
On pimeä huone, on poika. On seinät ilman ikkunoita, on seinät täynnä maalauksia. Maalauksista erottuu muistot, hyvät kuin huonotkin. Huonot ovat piirtyneet tummemmalla musteella seinään. Poika on polvilteen, tuo tärisee kylmästä ja kietoo kädet ympärilleen. Kädet ovat heikot, ja vuotavat verta aina lattialle saakka. Kyyneleet eivät vuoda, mutta kun pimeys synkkenee, yksinäisyys tiivistyy, muodostuu viimein kyyneleetkin poskelle. Poika on heikko jo, muttei halua luovuttaa, kun muistelee elämänsä parhaimpia hetkiä. Muistelu kuitenkin tuo pintaan kaiken sen, mikä on myös tuhonnut hänet. Hänen mielensä, ajatuksensa ja jopa elämänilonsa. Kyyneleet ja veri muodostavat lattialle kuvioita, piirtävät viimeistä taidetta pojalta. Lopulta huone täyttyy hiljaisuudesta, mutta jos tarkkaan kuuntelee, hiljaisuus huutaa, se huutaa niin, että korvia särkee. Tyhjyys on se, mikä on tuhonnut tuon pojan pala palalta. Pimeys on se, joka varmistaa, ettei ole toivoa. Ja kun ne yhdistyvät, on poika voimaton ja lyyhistyy lattian pintaa vasten. Jostain kaukaa kuuluu sointuja, rytmiä sydämelle, joka ei halunnut enää jaksaa. Pojan silmät pysyvät auki, mutta ei tunne enää mitään. Sydän jatkaa lyömistä, odottamista, että joku pelastaisi sielun, auttaisi nuruokaisen jaloilleen.
Ja aina siihen saakka, sydän taistelee sielun puolesta, sielun, joka halusi luovuttaa. Ei sairauttaan, ei omasta päätöksestä, vaan surusta, yksinäisyydestä, jonkun muun hallinnassa. Ei tämä sielu ollut syntyessään heikko, se oli voimakas. Mutta hän kahlitsi itsensä omiin kahleisiin, sitoi kädet ja suun. Hän itse ajoi itsensä ansaan, tarkoituksetta. Ja nyt on jäljellä vain sydän, joka pumppaa verta, muistuttaakseen miten hengittää. Sydän toivoo, tietää ja uskoo, että sielullakin on mahdollisuus parantua, kunhan sille annetaan aikaa...
Tää biisi saa mut kyyneliin joka kerta, kun se alkaa soimaan.
Alkusoinnut repivät mukaansa, tukahduttaen ilon ja toivon ympäriltä.
Biisin loputtua kuitenkin tuntee olevansa taas hieman ehjempänä elossa,
kuin olisi voittanut juuri monet haasteet ja sodat. Kuin olisi voittajana saapunut maaliin..
Far over the Misty Mountains rise
Lead us standing upon the height
What was before we see once more
Is our kingdom a distant light
Fiery mountain beneath a moon
The words aren’t spoken, we’ll be there soon
For home a song that echoes on
And all who find us will know the tune
Some folk we never forget
Some kind we never forgive
Haven’t seen the back of us yet
We’ll fight as long as we live
All eyes on the hidden door
To the Lonely Mountain borne
We’ll ride in the gathering storm
Until we get our long forgotten gold
We lay under the Misty Mountains cold
In slumbers deep, and dreams of gold
We must awake, our lives to make
And in the darkness a torch we hold
From long ago when lanterns burned
Until this day our hearts have yearned
A fate unknown, the Arkenstone
What was stolen must be returned
We must away ere break of day
To find our song for heart and soul
Some folk we never forget
Some kind we never forgive
Haven’t seen the end of it yet
We’ll fight as long as we live
All eyes on the hidden door
To the Lonely Mountain borne
We’ll ride in the gathering storm
Till we get our long forgotten gold
Far away the Misty Mountains cold.
En perusta 2ne1 'n biiseistä, mutta nää sanotukset kolahti suoraan sydämeen. Alkulauseet saavat kiinostuksen kohoamaan, enkä voinut jättää lukematta lyriikoita. Biisihän on imelä rakkauslaulu, mutta tykkään jostain syystä erityisen paljon silti..
When you feel like there’s no way out Love is the only way
Only be good to me Only always smile at me I said oooh, don’t make me jealous Oooh, don’t make me become obsessed
I’m still scared of love So give make me trust you I said oooh, don’t make me jealous Oooh, don’t make me become obsessed
Look at my heart It’s burning like this Please hold onto me right now Before it’s too late eh eh eh eh
Don’t play the cat-and-mouse game with me Let’s become a bit more honest I said oooh, don’t make me jealous Oooh, don’t make be become obsessed
I’m curious where you are and what you’re doing Are you annoyed by me being like this? I said oooh, don’t make me jealous Oooh, don’t make be become obsessed
If you close your eyes just as it crashes,
you feel really relaxed because your brain thinks you’ve actually died for a second.
