Musta hahmo tuijottaa järvestä kuvastuvaa kuvajaista, joka on säröinen. Ei, se on tyhjä. Ympärillä on pimeää, missään ei ole ketään. On vain hahmo ja hänen ajatukset, jotka voisivat täyttää koko metsän huudollaan. Ja metsä vastaisi, kuten aina. Hahmon huulet ovat rohtuneet aikoja sitten, joten luultavasti niiltä ei kuulla enää apua huutavaa ääntä. Jos kelataan filmirullaa muutama kuukausi taaksepäin, voi nähdä kauniin valkoisen hahmon, jolla koristaa siivet selässä. On tulevaisuus varmasti valoisa -sanotaan, mutta sanojat eivät tienneet tulevaisuudesta mitään. Nyt tuo musta hahmo vuodattaa omaa rautaista nestettä, joka valuu aina järven pinnalle. Tuuli yltyy, se takertuu jokaiseen jäseneen. Hyväilee ihoa, yrittää puhdistaa sielua -mutta se ei tiedä sielun jättäneen kehon aikoja sitten. Rautainen neste kuivuu, kaukaa kuuluu askeleita, mutta musta hahmo ei käänny. Se tuijottaa sokeasti eteenpäin, vaikka tuntee jonkun kiertävän kädet laihan, melkein kuihtuneen, kehonsa ympärille. Ei, se ei ole keho enää, se on vain luuranko. Hiljaiset sanat kiirivät hahmon korviin, mutta vastausta ei kuulu. Puhuja kääntää hahmon toistepäin, mutta tämä ei näe siltikään mitään. Tyhjyttää joka puolella. Jokainen ihminen, jokainen tunne -kaikki tyhjyyttä. Kaikki on vain mustaa ja sotkuista. Kyyneleet ovat kuivuneet tämän kasvoille aikoja sitten, eikä ne enää vuoda, koska ei ole enää mitä vuodattaa. Kuihtunut ulkoa, kuihtunut sisältä. Ajatukset rapastuneet, sielu kadonnut. Raskaat silmät piirtyvät kiinni. Nyt pimeys tuntuu rauhoittavalta, luokseen pyytävältä. Keho rentoutuu, kaatuu ja pian vesi hyväilee tämän ihoa. Kietoo sisäänsä, nauttii viimeiset antimet ja tukahduttaa tuon viimeiseen henkäykseen.
Nyt on edessä pimeys, jolla on enemmän tarjottavaa kuin millään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti