Tyttö istuu kahvilassa, hän on juuri tavannut ihailtavan persoonan.
Tytön, joka nauraa kokoajan, pitää hänet iloisena.
Tytön, joka hymyilee, nauraa ja puhuu puhumistaan.
Tyttö, joka oli niin yksin ensiksi, omistaa mustat kiharat hiukset.
Tyttö, joka liittyi hänen seuraan omistaa suorat valkoiset hiukset.
Kuin vastakohdat, mutta niin hyvin yhteen sointuu.
Kuluu kuukausia, vuosia.
Kaksikko ystävystyy sekuntti sekunnilta enemmän, päivä päivältä.
Mustahiuksinen tietää, ei voi eikä halua päästää ikinä ystävästään irti.
Muiden seura ei kiinosta, vain tuo ilopilleri hänen elämässään saa kaiken tuntumaan elämältä.
Mustahiuksinen masennusta sairastaa, hänelle se todettu on.
Mutta lääkkeitä hän on jo voinut vähentää, tuon valkohiuksisen ansioista.
Valkohiuksinen luo häneen hyvää, hän uskoo huomiseen. Kaikkeen kauniiseen.
Nyt jo viisi vuotta hyvää ystävyyttä.
Tähänkin hyvään mahtunut riitoja, niin alamäkiä kuin ylämäkiä.
Ystävykset ovat selvinneet kaikista, yhä he toisiaan tukee.
Nyt mustahiuksinen makaa sängyllä, nauraa valkohiuksiselle ystävälleen.
Ystävykset naureskelevat, painivat sängyssä, hassuttelevat.
"Kuule .. en haluaisi jatkaa tulevaisuuteen ilman sinua", valkohiuksinen yllättäen kuiskaa.
Mustahiuksinen kääntää päänsä, kierähtää vatsalteen ja hymyilee ystävälleen.
"En minäkään", mustahiuksinen kuiskaa hymyillen ystävälleen.
Valkohiuksinen luo kasvoilleen kauniin hymyn, vetää nuoremman hellään suudelmaan.
Nuori rakkaus kukkaan puhkeaa, tulevaisuus edessä.
Ystävykset, nyt rakastavaiset yhdessä ovat olleet jo tasan kolme vuotta.
Mustahiuksinen masennuksestaan ylös on noussut, hän suorastaan loistaa.
Kaikki on hyvin kaksikolla, he maailmaa valloittavat yhdessä.
Mustahiuksinen nyt yksin kotona istuu, hymyilee kun kotiaan sivoilee.
Kaksikko oli sopinut näkevänsä viikonloppuna, mutta mustahiuksinen ajatteli yllättää toisen puolen.
Tyttö hyppää auton kyytiin, ajaa musiikin pauhatessa hymyillen.
Lahja viereisellä penkillä, odottaa saajaansa.
Mustahiuksinen kurvaa tuttuun pihaan, nousee ylös autostaan, ottaa lahjan.
Tyttö suuntaa ovelle, mutta se auki onkin.
Ei hän tietää voi, tuo avoinen ovi on myös ovi alamäkeen.
Hän sen epäilemättä auki työntää, tyttö sisälle siirtyy.
Mustahiuksinen kuuntelee, hiljaa astellessaan oleskelutilaan.
Tyttö ei huhuile, hän tuntee luissaan ja ytimissään, nyt hiljaa parempi on olla.
Mustahiuksinen jää ovelle, tuijottaa sohvalle, jossa nämä kaksi hahmoa on.
Valkohiuksinen, hänen tyttönsä, jonkun muun kanssa.
Valkohiuksisen alla on poika, joka nauraa elämäniloisena.
Mustahiuksinen tiputtaa lahjansa, silmät täytyy kyyneleistä, hänen purressaan huultaan ettei itkisi.
Tuo narttu, tuo .. hänen tyttönsä ei kyyneleitään enää ansaitse.
Valkohiuksinen nousee nopeasti ylös, hän anteeksi pyytelee loukatulta.
Poika jää sohvalle, kun tytöt poistuvat pihalle. Huuto raikuu toiselle puolelle kaupunkia.
"Olet siis aina luotani lähdettyä mennyt hänen luokseen, paennut hänen käsivarsille, mennyt hänen kanssa, nauranut minun selän takani... olet pettänyt minua kaikki nämä vuodet!", mustahiuksinen huutaa.
Valkohiuksinen on sanaton, hän ei anteeksi voi pyytää. Hän päätti tästä.
"En osannut sanoa sitä... pelkäsin.... ei, tiesin, että tässä käy näin, en vain osannut sanoa..", valkohiuksinen kuiskaa, ennenkuin kääntyy ja lähtee. Jättää mustahiuksinen tukeutumaan omiin jalkoihinsa.
Nyt tapahtumasta kulunut neljä vuotta, ei mustahiuksinen enää ulkona käy.
Hän istuu huoneensa lattialle, tuijottaa kelloa, joka aikaa kuljettaa.
Mustahiuksinen osastolle siirrettiin, hän ei yksin enää selvinnyt.
Ja nyt tyttö tää, jatkaa kellon tuijottamista.
Peläten, kuka hänet seuraavaksi pettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti