Ei missään ole mitään järkeä, turha edes yrittää.

Ei ole kyse siitä, että pelkäisimme pimeyttä.

Pelkäämme tuntematonta, koska emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme tiedä mikä sieltä hyökkää, tai mikä siellä vaanii.

Mutta emme pelkää myöskään hyökkääjää, emme pelkää karhuja, tai kuviteltuja olentoja.

Pelkäämme kuolemaa, pelkäämme menetystä, pelkäämme kipua.

Pelkäämme tunnetiloja, pelkäämme seurauksia.

Ja kun kerran joku pimeydestä hyökkää, pelkäämme aina.

Vaikkei pimeydestä olisi koskaan kukaan hyökännyt, pelkäämme sitä vielä kovemmin.

Koska emme tiedä, mikä sieltä voi hyökätä. Emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme kävellessämme tunne kiviä jalkojemme alla, tai tuulta kasvoillamme.

Saatamme miettiä, saatamme ajatella, tuntea ne eri tuntemukset.

Jos ajattelemme kiviä jalkojemme alla, tunnemme kivet.

Tunnemme ne vielä pitkän aikaa, kun laakkaamme ajattelemasta.

Ajattelemme tuulta, ja voimme tuntea tuulen.

Jos joku lyö meitä puukolla, tunnemme vain kivun.

Emme tunne maata, kun kaadumme, emme tunne tuulta ihollamme.

Tunnemme pistelevän kivun, joka on vienyt koko aivojemme huomion.

Oikeastaan, emme pelkää edes kuolemaa. Pelkäämme, koska se on tuntematonta.

Emme tiedä mitä kuolema merkitsee, emme tiedä mitä sitten tapahtuu.

En aio notkua kehdon tahdissa, en aio antaa aivoilleni päätösvaltaa.

En aio juosta sokeana eteenpäin, en aio olla aivoilleni helppo.

Astun oikein sijaan vasempaan, kävelen taaksepäin sen sijaan että kävelisin eteenpäin.

Ajattelen kiviä jalkojeni alla, sen sijaan että miettisin huomisen murheita. 

Luulitteko minun etsivän jostain jotain järkeä?

Sitähän minäkin. Ihminen on vain outo otus.

Aamulla kun herään, en aamulehteä nouda enää.

Rakastutaan, aatellaan, että ikuisuus on yhteinen.

Tehdään lapsia, heitä vaalikaamme. Ovathan he teidän lapsia.

Aika kuluu, päivät muuttuu, elämät ajautuu tuuli ajoille.

Nyt alkaa teitä ärsyttämään, jokin sokaisee teitä.

Riidat pahenee, päivä päivältä käy pahemmaksi.

Teitä ei kiinosta, kuuleeko lapsenne, teitä ei kiinosta kuin itsenne.

Haluatte vain riidellä, vaikka tajuatte että parempi olisi jos eroaisitte.

Koittaa aamu, ja taas päivä kun lehdet huutavat perhetragediasta.

Koko maalle jaetaan tieto, on taas äiti/isä tappanut itsensä ja koko perheensä.

Riidoista ongelmiin, ongelmista kuolemaan. Kaikkien kuolemaan.

Pahinta on ne pienet lapset, jotka viattomasti eli.

Lapsenne teitä rakasti, piti sotureinaan ja pelastajina.

Lapsenne uskoi teihin, uskoi, että vanhemmat aina tietä näyttäisi.

Uskoivat, että vanhemmat rakastavat, vaikka koko maailma sortuisi.

Niin meille kaikille opetetaan, pienestä pitäen.

Kun kehdosta meidät otetaan, kankaissa kannetaan ja hoivataan.

Vanhemmat, joita vielä joskus saattoi sanoa vanhemmiksi, pettivät.

Vanhemmat eivät löytäneet ratkaisua, vaan tappoi kaiken. 

Hiljaa nyt koko maa suree menetettyjä.

Lapsenlapsia, lapsia, sukulaisia.

Taas koittaa uusi tragedia, edellinen unohdetaan ja taas käy kuten aina.

Kaikki mennyt unohdetaan, eikä mistään oteta oppia. 

Kirjoissa kirjoitetaan vaarallisesta sairaudesta, rakkaudesta.

Sokaiseeko se meistä jokaisen, niin, että tapamme myös rakkaamme?

Mikä meitä riepoo, kun tuuleen annamme kaiken karata?

Ette pelastaneet itseänne, muttette myöskään rakkaitanne.

Liian iso riita teille, teidän mielelle, teidän elämälle.

Joskus toivoisin, että ihmiset olisivat ihmisiä, eikä eläimiä.

Syöksykierteessä ei ole viittoja.

On helpointa valita melankolia.

Kuten aamulla on helpointa valita mustat sukat,

yritäpä valita turkoosit sukat niiden sijaan.

On aina helpointa valita se, mihin aivomme on tottunut.

Melankolia on helppoa, vaikka se rasittaa kaksi kertaa enemmän mieltämme.

Sen takia se tuntuu kaksi kertaa pahemmalta, kuin hetken onni joka sivelee vain hetken.

On helpompaa valua pohjattomassa kuilussa alaspäin, kuin tarttua seinämiin ja alkaa kiivetä.

Varsinkin, jos kuilussa alkaa tuulla ja satamaa, kiipeäminen käy naurettavaksi ajatukseksi.

Siispä mieluummin kuka vain siinä vaiheessa päästäisi irti narusta, antaen itsensä tippua.

Ikävintä kaikista on, että kuilu ei ole siisti, vaan tippumisesta huolimatta piikit raastavat ihosi verille.

Vaikka ihosi olisi jo valmiiksi rikki, että verillä, tai vaikka vain mustelmilla.

Mieluummin sitä odottaa, että pohja joskus koittaa, mutta kuilu on ikuisuus.

Ikuisuus voi toki olla huominen, mutta myös kymmenen vuotta eteenpäin.

Kun olet tippunut tarpeeksi kauan, mietit miltä tuntuisi kiivetä.

Et enää muista miltä tuntuu tippua, tai että tippuisit kokoajan.

Olet tottunut syöksykierteeseen, etkä erota ympärillä olevaa elämää.

Ajattelet, että jos nyt kerran kokeilen kiivetä liukasta seinää pitkin.

Kätesi sutivat, kehosi ei toimi, aivot järkyttävät vieraasta ajatuksesta ja päätöksestä.

Pienikin liike tuntuu vaivalloiselta, jopa tappavalta itsessään.

Huudat apua kahta kertaa kauheammin, kun tajuat kuinka raskas kehosi on.

Kiipeät, kiipeät, kiipeät. Olet jo puolessa välissä.

Ja kun olet kiivennyt pitkän matkaa, usko, että toivo mielessä,

ne piikit iskeytyvät ihoosi ja lävistävät ihosi.

Tiput välittömästi alas takaisin kuiluun, ja muistat miltä tuntuu tippua.

Tiput, tiput, tiput ja toivot kahta kauheammin, että pohja olisi nyt lähempänä.

Silti pian haluat taas kiivetä, koska olet hoksannut, että tunnet kun yrität kiivetä.

Ja kun kiipeät taas kohti valoa, usko ja toivo juoksevat ympärilläsi iloiten.

Nyt uskottelet itsellesi, ettei mikään nujerra sinua alas.

Ja aivan huomaamatta, olet kiivennyt kuilusta ylös.

Katsot säkenöivää valoa, tunnet poltteen ihollasi, mietit miksi halusit sitä.

Itket itsesi uneen, koska haluat palata kuiluun.

Se tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta, kuin elää valossa.

Rukoilet, että pääsisit kuiluun. Rukoilet, että jotain sattuisi.

Jokin nujertaisi mielesi niin, että valuisit taas kuiluun, syvälle pimeään kuiluun.

Kuiluun, jossa happi ei kierrä, ihmiset eivät huomaa ja lopulta lakkaat tuntemasta.

Viimein, kun pääset turvalliseen kuiluusi, sekään ei enää tunnu hyvältä.

Hätäännyt, ettei enää mikään ole hyvä.

Alat tavoitella kuilun pohjaa, koska et ole nähnyt valossa mitään hyvää.

Etsit kuilun pohjaa, yrität valua alemmas, alemmas ja alemmas.

Joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Muille kerrot, että olet täysin terve ja hyvin voiva, koska niinhän sinä olet.

Et ole vain löytänyt valossa paikkaasi, joten etsit sitä kuilusta.

Nyt kuilun pohja jo loistaa, mutta viimein kuilun pimeä, pohjaton olemus loistaa.

Se ei loista, mutta tunnet sen viileyden. Kuinka se vetää sinua puoleensa.

Joku yrittää huutaa sinua valoisalta puolelta, varoittaa sinua.

”Sinun kuuluu elää, olet vasta niin nuori. Valitse elämä!”

Sitä jatkuu viikkoja, kuukausia, vuosia –lähellä kuilun pohjaa.

Olet menettänyt tunteesi, että tuntemukset.

Toivot vain, että kuilun pohja imisi sinut kokonaan itseensä.

 Joku päivä heräät, joku laittaa aivosi haluamaan kiipeämään.

Sinä et halua sitä, eikä aivosi, mutta ehkä sydämesi?

Se ei ole vielä tarpeeksi kulutettu, että lopettaisi lyömästä.

Joka tapauksessa, alat kiipeämään, kiipeät ja kiipeät.

Ja kun viimein pääset valoon, rojahdat polvillesi.

Et halua enää palata kuiluun,

vaan pelkäät sitä kuollaksesi.

Mutta kaiken tämän jälkeen tulee päiviä, 

jolloin valut kuilun alkuun.

Tulee päiviä, jolloin heittäydyt lattialle jaksamatta.

Eikä se haittaa, jos aina jatkat kiipeämistä.

Sen takia valitset nykyisin turkoosit sukat,

vain sen takia, että aivot joutuisivat rikkomaan rutiineja.

Koska aivot mieluummin antavat kehosi tippua, kuin käskevät sen kiipeämään.

Ropetuksen salat.

Ihmeellinen maailma, joka on vain jossain muodossa olemassa..

Kaikilla heistä on oma tarinansa, luonteensa ja ulkonäkönsä.

Heitä ei ole olemassa, kuin jossain kaukaisessa maailmassa.

Välillä tuntuu, etten tunne heitä, etten edes ohjaa heitä.

Heillä on omat unelmansa, omat halunsa, omat tarpeensa.

Minä en ole he, eivätkä he ole minä – minä vain loin heidät eläviksi.

Välillä mietin heitä, mietin, että kunpa voisin ottaa heidän elämänsä.

Ongelmineen, että kaikkineen, jos vain saisin olla he tai elää heidän elämää.

Mietin millaista olisi todella tuntea heidät, tulisimmeko edes toimeen.

Vaikka olen luonut heidät, en tunne heitä. Joskus he yllättävät minut.

Silti, vaikka heillä on omat päänsä, vaikka he ovat täysin erilaisia kuin minä,

uskon heistä jokaisen kantavan jotain osaa itsestäni.

En ehkä tiedosta sitä, en ehkä ajattele, mutta välillä kavahdan ja haluaisin potkaista jotakuta persuksille samankaltaisuuksista. Välillä se on tuudittavaa.

Joskus elän heidän kautta elämää, jota en koskaan voi saada.

Joskus katson vierestä heidän elämäänsä heidän kanssa, hymyillen.

Millaista se on, kun luot sen kaiken. Luot ihmisen, olennon.

Luot jotain tuntematonta, jota ei ikinä tule olemaan oikeasti.

Millaista on ylläpitää mielikuvitusta, jossa ei ole rajoja.

Miten tuudittavaa on luoda maailma, jossa voit tavallaan olla kuka vain.

Et olla, mutta voit leikkiä olevasi. Voit valua heidän mieleen, heittää oman elämän nurkkaan.

Voit palata aina heidän luokse, vaikkei heitä ole olemassa.

Voit toivoa kuinka paljon tahansa, että he olisivat olemassa, mutta se ei auta.

Siitä huolimatta, nämä joita ei ole olemassa, ja jotka vain itse luo.

Silti nämä tuntemattomat voivat opettaa paljon enemmän, kuin kukaan ymmärtää.

Sitä oppii paljon asioita; tunteita, tuntemuksia, kanssakäymistä.

Ei kai siinä ole järkeä, mutten olettanutkaan, että ymmärtäisitte.

Jotkut voivat väittää minua hulluksi, että kaltaisiani.

Luoda nyt mielikuvitus hahmoja, luonteet, menneisyydet ja kaiken.

Kirjoittaa heillä tarinaa, paikkaan jos toiseen.

Luoda heille elämä, että tulevaisuus.

Nähdä heistä sen jälkeen unta, kun he ovat päässeet sydämeen.

Välillä jopa luottaa heihin, uskoa heihin, vaikkei heitä ole olemassa.

Välillä miettiä, miten he selviytyisivät, mitä he tekisivät.

Joskus vain nauraa heidän mokailuille, että hävetä silmät päästä.

Loppujenlopuksi rakastan heistä jokaista silmättömästi, omia luomuksiani.

Joskus istun pihalla pimeässä, joskus vain tuijotan eteenpäin ja mietin.

Mietin heitä, joita ei olemassa ja toivoisin heidän halaavan minua.

Ehkä kertovan, ettei ole hätää, tai kertovan, että murehdin turhia.

Joskus vain toivon, että saisin heidät eläviksi, keinolla millä hyvänsä.

Vain, että he olisivat olemassa, jossain, ei ehkä luonani.

Mutta he elävät minussa, jollain tapaa.

Tunnen heidät parhaiten, jos joku. Tiedän heidät parhaiten.

Silti en tunne heitä lainkaan, saatika omista.

Tärkeintä tässä kaikessa on;

se mitä he ovat, eivät ole minä.

Mitä ikinä teenkään, tai mitä ikinä he tekevät – eivät riipu toisissaan.

Sinutkin sairaaksi todettiin?

Kun katson sua, nään, on sairaus hiipinyt sinunkin elämään.

Katson sua, joka ihmiseltä vaikutat. 

Silti nään sun läpi, tunnistan oireet sinussa.

Katson sinua, häntä, teitä, noita -aina näen saman sairauden.

Sairaus juoksee ihmisten suonissa, järsii lihaksia, himmentää aivoja.

On kysymys siinä, miten me sen kanssa opimme elämään.

Ihmiset luulivat minun etsivän jotain järkeä, että lääkärit toteavat kaikille saman sairauden..

Nyt ymmärrän, on vain helpompi se todeta kaikille, olemme edes jotenkin yhtenäisiä.

Olemme yhdessä sairastuneita, vailla lääkitystä, vailla hoitoa.

Ei ole ratkaisevaa tekijää, joka napsauttaisi jokaisen palasen kohdalleen.

Elämän ironiaa; ei auta, vaikka kuinka sinua ohjastaisi, jos et osaa itse kävellä. 

Vaikka minä, hän ja me kaikki yhdessä estäisimme toinen toisiamme, ei mikään muuttuisi.

Tappaisimme ehkä toisemme, jos jotakin. Emme jaksa huolenpitoa, vaikka joskus kerjäämme sitä.

Joskus sanat voi helpottaa, mutta meistä jokainen tietää päivät jolloin kaikkien kaikki sanat ovat pelkkää sanojen helinää.

Joskus kosketus voi helpottaa, joskus musiikki, joskus aika, joskus hiljaisuus. 

Joskus jokin, josta minä en tiedä mitään, mutta joka on sinua helpottanut.

Ja sitten on ihmiset, jotka nauravat meille, johon he itsekkin lukeutuvat.

Nauratte kasvoillemme, nauratta kuinka nyt taas olemme kuin maan omia.

Nauratte, että hänkin on taas niin surullinen ja mistä nyt kiikastaa.

Joku päivä ihmettelette, miksei kukaan huomaa teidän suruanne.

Ja jos huomaa, ei häntä kiinosta huomata, eikä hän halua huomata. 

En pysty hymyilemään, kun katson teitä. En pysty ilmaisemaan osaanottoani.

En haluaisi sitä sairautta kenellekään, en haluasi kenenkään tuntevan sitä oloa.

Päivästä toiseen, kuukausia putkeen, pelkkää pimeää, synkeyttä.

Pienikin taka isku tuntuu kuolemalta, muuttuu haluksi tappaa tai kuolla. 

On niin yksinäistä, on niin paha olla. Sydän hakkaa, mutta tuntuu ettei ole elossa.

Peilistä kun katsoo, ei näe kuin ääriviivat mitä on joskus ollut. Olinko minä ihminen?

Kukaan tuskin arvaa tätä yleistä sairautta, joka jokaiselle nykyisin todetaan;

masennus. 

Oli se pientä, tai suurta -muista että ansaitset elää.