Someday you grow up and you'll understand.

Pitää olla yksi vuotiaalla korva lävistetty, täytyy olla farkut ja nahkatakki viisi vuotiaalla. Heti kun se kävelee, ostetaan pyörä. Heti kun se osaa puhua, ostetaan puhelin. Heti ala-asteella se voi alkaa juosta kaupoissa, pankkikortin kanssa. Meikataan naama, ei voida poistua edes ekalla luokalla ulos ilman meikkei naamalla. Yksinään, ilman vanhempia. Puhelimella se voi ottaa itsestään ja kavereistaan kuvia, näyttää kuinka hienolta tänää näyttää. Juopottelu alkaa ala-asteen päättyessä ja sen jälkeen panokset vaa pahenee. 

Kysynpä vain, mitä se auttoi? 

Mitä auttoi, että jätitte nuoruuden olemattomaksi?

Ei, en vain ymmärrä. Mua kauhistuttaa katsoa pikkutyttöjä ja pikkupoikia, jotka seilaa tuolla kauppakeskuksissa ilman vanhempia. Pankkikortit kädessä, älypuhelimet taskuissa. Naamat meikeillä vääristettynä, kireät, taikka paljastavat vaatteet. Kuka vastuuton vanhempi antaa valmiudet tälläiseen? Ihan totta, eihän lapsilta voi olettaa, että ne osaa käyttää järkeään. Ne on kokemattomia, nuoria ja vaaroille altiita. Sitten ihmetellään, että taas joku hullu raiskasi viisi vuotiaana, jolla oli mini hame ja toppi. Haloo. Okei, ei voi syyttää vaatetusta siinä määrin, että se olisi joku oikeutus käydä kimppuun, mutta kyllä se välittömästi näille hulluille on vihreä valo kun paljasta pintaa näytetään. Ja mitä, miksi täytyy sutata naama johonkin meikkivoiteeseen ja ripsariin, kun voisi olla luonnollisesti kaunis ainakin aina ylä-asteenkin läpi. Mihin teillä on kiire? Mihin vanhemilla on kiire lapsiensa kanssa? 

Ja sitten nämä älypuhelimet. Videopelit. Kaikki elektroniikka. Miten lapset ikinä leikkii pihalla, tai leikkii ylipäätänsä keskenään kun niillä on elektroniikka? Siinäpä se, ei mitenkään. Ne istuu kaikki kotona, leikkii siellä aikuista ja olettaa, että kyllä ne vielä ehtii leikkiä ja juosta pihalla. Ei se mene niin, ei vaa mene. Ne ehtii leikkiä puhelimilla aivan varmasti aiemmin tai myöhemmin, mutta kavereiden kanssa viettämä aika kouluttaa ja kasvattaa. Jokaisessa nimityksessä. 

ÄäääÖÄ. Energiajuomat. Tästä oon paasannut sata ja yksi vuotta, mutta MIKSI. Miksi lapset, joilla pitäisi olla omasta takaa energiaa, lipittää jotain juomaa jossa on energiia? Ihan totta, miten niillä on minkäänlaista energiaa kolmekymppisenä? Ahah, aivan, ei minkäänlaista. Ja sitten ihmetellään, että miksi laitetaan ikärajoja. Mun mielestä ihan hyvä vaa, ettei nää kakarat saa kaikkeen lupaan. (vaikka harvat myyjät jaksaa välittää)

En ymmärrä, mihin nykymaailma menee. Kun meidän sukupolven lapset elää täällä, voin jo tuntea hiuksieni tippuvan päästä. Yhä vain nuoremmat aloittaa aikuistumisen aikaisemmin. Aivan, kuin heillä olisi kiire johonkin. Aivan, kuin ei ehtisi tarpeeksi olla aikuinen. Nuoruus on se, mikä antaa kaiken. Nuoruutta ei saa toista, kun taas aikuisuutta kestää ja kestää ja kestää. Sitemmin kaikki olettaa, että jee haluan olla aikuinen. Jee, haluan olla vanha jo. Ette halua. Ette te halua sitä painetta, stressiä ja tuskaa. Te ette halua olla aikuisia, kun teille sysätään mm. kaikki vastuu itsestänne ja omasta elämästä. Harva on oikeasti kaduilla huudellut, kuinka ihanaa aikuisuus on. Ja syystä. Joten mietin vain enemmän, mihin teillä on kiire? Vai onko kyse vanhempien kasvatuksesta? Kiire saada lapsi hyvään työhön ja vielä parempaan elämään. Kasvatus kusee vaan pahasti, jos lapsi sysätään ilman nuoruutta aikuisuuteen. 

Maailma on ihan päälaellaaan. Kokoajan vain laitetaan nuoremmille ja nuoremmille paineita. Täytyy päättää mitä haluaa tehdä koko elämän, ilman muutoksia. Kohta täytyy tietää jo ala-asteella minne haluaa suunnata. Koulukiusaaminen pahenee, kun jollakin onkin rumat vaatteet. Kiusataan, kun jotkut vielä leikkii pihalla eikä halua vanhentua. 

Haloo ! Oma sukupolvi leikki vielä 12 -vuotiaana hevosta, juoksi tuolla pihalla ja leikki kavereiden kesken ! Ei aikuisuudesta puhettakaan. Ei ollut minkäänlaista halua kasvaa. Oli vain ne leikit, ne maailmat, joissa leikittiin. Ei ollut älypuhelimia, jos puhelimia lainkaan. Ei lorvittu kauppakeskuksessa ilman vanhempaa, ei shoppailtu omilla pankkikorteilla. Ei ollut hienoja farkkuja ja napapaitaa. 

Nykyisin 12 -vuotiaalla on kaikki tämä ja enemmän. 

Sitä on vaikea sanoa nuorille lapsille, että älkää nyt hullut tuhotko omaa nuoruuttanne, mutta vanhemille pitäisi saarnata sitäkin enemmän. Täytyy nyt jokaisen tajuta, ettei lapsi ole mikään aikuinen, saatika, että lapsella olisi joku kiire vanhentua. Antakaa lasten olla lapsia ja murehtikaa omasta elämästänne. 

Teillä ei ole kiire aikuistua, se tulee kun on tullakseen. 

Yritin etsiä elämästä jotain järkeä.

Mietin yht'äkkiä, mitä järkeä elämässä on.
Mitä järkeä ottaa valokuvia, kirjoitaa kirjoituksia, maalata tauluja, tehdä muistoja.
Mitä järkeä on tehdä ylipäätänsä mitään, koska ehkä jo huomenna kaikki päättyy.
Ei jää muistoja, ei jää tunteita, ei jää viimeistä henkäystä. Kaikki katoaa. Ajan kanssa.. kaikki.
Maadutaan maahan, siirrytään tuonelaan, eikä enää palata. Kaikki katoaa, kaikki mitä saavutettiin.
Kaikki jonka vuoksi taisteltiin, kaikki jonka vuoksi elettiin. Kaikki jonka vuoksi vain oltiin.

Joku yrittää etsiä siitä jotain järkeä, tästä elämästä. Onko väliä paljonko rikkeitä teet, kun ei hyvilläkää ole arvoa. Vaikka jotakuta auttaisit, ei nekään sitä ikuisuutta muista. Ne kuolee kuten sinäkin.
Kaikki meistä poistuu täältä aiemmin tai myöhemmin, eikä jää jälkeen mitään.
Ehkä muistot joillekkin läheisille, mutta ajan kanssa, hekin katoavat ja sinusta jää enää hämärä muistikuva.
Hämärä muistikuva lapsen lapsen lapsen lapsen lapsille. Kun ne kysyvät, kuka oli isoisoisoisoiso-äiti.
Vain hämärästi enää kasvosi muistetaan, kunnes ne hiipuu ilman mukana pois kuten sinäkin.

Mietin vain hetken, mitä järkeä, mitä järkeä taas ostaa kuvia.
Mitä järkeä laittaa kuvat seinille muistuttamaan jostain, jota on ollut?
Mitä järkeä on ylipäätänsä ottaa ne kuvat, koska aiemmni tai myöhemmin ne poltetaan.
Yritin vain keksiä syyn tälle kaikelle, miksi toimimme kuin elämä olisi ikuista.
Toivommeko sen olevan ikuista? Toivommeko vaeltavamme täällä aina ja ikuisesti?
Mitä, jos joku keksiikin keinon, että ihmiset voivat selviytyä ikuisesti nuorena?
Mitä jos kuolemme turhaan, vaikka voisimme elää satojen, tuhansien vuosien päästä ikuisesti?

Ja lopulta päädyin vastaukseen, ajatukseen, jolla aion levottomat ajatukseni tukahduttaa.
Me elämme täällä sen hetken, vain itsemme takia, vain sen takia, koska voimme.
Elämme, koska meille on annettu yksi, ainutlaatuinen elämä. Meillä ei ole muuta varmaksi.
Meille ei ole annettu parempaa, kuin elämä. Elämä, jossa voimme toteuttaa itsemme jossain määrin.
Ei kukaan tiedä tuonelasta, tai jatkosta, saatika menneisyydestä mitä ennen tätä elämää oli tai tulee olemaan.
On vain tämä elämä.
Sen takia me haalimme muistot, jotta voisimme jakaa muistomme jälkikasvuille ja ympärillä oleville.
Jotta tuntisimme edes hetken, edes sen pienen hetken, että kuuluisimme johonkin.
Jotta kokisimme ilon ja onnen, jotta tuntisimme elävämme.
Elämä on lyhyt hetki tässä maailmassa.
Ihminen on typerä olento, niin typerä ja oikukas.

Tän hetken elämän voi käyttää ryypäten, tai rällästäen, tai maaten, tai tuhlaten.. tai eläen.
Jokaisella on tapansa elää elämänsä, tapan värittää maailmansa. Värittää se hetken maailma.
On väärin viedä toiselta väritussit, kieltäen värittämästä jotain asiaa elämäänsä.
Jos sinulta vietäisiin väritussit, joilla värität elämääsi, miltä se tuntuisi? Ei hyvältä.
Ei meille jaella elämiä paperilla, joka voidaan värittää uudestaan, aina kun yksi elämä palaa.
Meillä on vain yksi paperi, yksi elämä. Anna siis jokaisen värittää maailma, niinkuin haluaa.

En tiedä kuka päätti maailmasta tehdä tälläisen, mutta meillä ei ole muuta.
En edes jaksa yrittää etsiä vastauksia tälle kaikelle, koska elämäni olisi pelkkä suuri kysymysmerkki.
Olkaa siis kiitollisia tästä päivästä, sekä huomisesta, että tulevista vuosista.
Koska joku päivä teitä ei muista kukaan, ja se on fakta, jota minä en kiusallani sano.
Silti ... elämä on elettävän arvoinen. Vaikka kaikki katoaa, onhan meillä tämä hetki.
Koska kun kaikki katoaa, ei jää edes surua siitä, mitä kadotimme.

Elämässä on järkeä sitä, että elää, nyt kun voi. 
Tavalla millä itse kykenee. Tavalla mikä on itselle oikea.
Elämässä on järkeä, kun löytää oikean tavan elää. 
Oikean tavan käyttää tämän kultaisen hetken. 

Erilaisuus on hyvästä, uskotte tai ette.

Tulee vastaan ihmisiä, jotka tuntutuvat tutuilta ilman sanoja.

Tulee vastaan ihmisiä, joita et koe tuntevasi tuhansienkaan sanojen jälkeen.

Sopivia palaisia etsimme itsellemme, mikä palanen meidän elämään sopisi.

Onko se tuo, onko se tuo, vai tuo?

Mistä löytäisin sen sopivan palasen?

Puuttuvan palasen?

Jos erilaisia ihmisiä ei olisi olemassa, jos olisi vain yksi sama kopio. Olisivat samat tuntemukset, sama menneisyys, sama nykyhetki, sama tulevaisuus, samat ajatukset, samat mieltymykset, samat mielipiteet. Jos ei kukaan näkisi ongelmaa siinä miksi teet noin, kun hän tekisi samoin. Tai jos kukaan ei tuomitsisi sinua mistään, koska tekisi täysin samoin. Kaikki olisi yhtä mieltä kanssasi asioista. Kaikki olisi kuin sinä. Ei olisi erilaisuutta, ei edes toisenlaisuutta. Olisimme kaikki samanlaisia. Olisiko se parempi, kuin maailma missä nyt elämme? Onko parempi, että jotkut ovat kuolleet päätöksistään josta toinen ei tykkää? Onko parempi, että jotkut kuolevat, tai tappavat itsensä, koska tulevat kiusatuiksi?

"Hän näyttää hirveiltä noilla hiuksilla, koska minä en tykkää tuollaisista hiuksista. Tai ei, ne eivät vain sovi hänelle minun mielestä." "Hänellä on hirveä ammatti, koska minä en tykkää siitä, ja itse asiassa kaikki vihaavat tuota ammattia." "Ei hänen kaltaistaan kukaan haluaisi, ai niin, hänellä on vaimo ja lapset, mutta ei, en ymmärrä miten kukaan voi haluta sellaista ihmistä!" "Tämä musiikki on hirveää, ei tämmöistä kuuntele kukaan." "Kuka ikinä voisi käyttää noita vaatteita?"

On lukuisia kysymyksiä siitä, miten kukaan voi tehdä sellaista. Vaikka olemme samanlaisia, olemme erilaisia. Olemme todella erilaisia. Kaikki eri tekijät määräävät sitä mitä olemme, mihin menemme ja tulemme tekemään. Elämä vaikuttaa meihin kokoajan, eikä kukaan voi pysäyttää muutosta. Muutoksia tapahtuu joka sekunti. Ja sitten ihmetellään, miten joku voi tehdä jotain tai olla jotain tai mitä itse ei ikinä tekisi. Niinpä niin, kukapa nyt haluaisi olla poliisi, tai pankkiiri, tai vankilanjohtaja, tai kaupanmyyjä, tai siivooja, tai sosiaalityöntekijä? En tiedä. Ihmiset, jotka eivät ole kuin sinä, tai minä, tai hän. Meitä ihmisiä on niin paljon, että joku saattaa halutakin tehdä työtä, jota sinä et tekisi mistään hinnasta. Tai loppupeleissä, jonkunhan on tehtävä työtä. Joko ihminen, joka haluaa tai ihminen, joka suostuu myöntymään.

Jos ei kukaan haluaisi poliisiksi, ei kukaan valvoisi lakia. Jos ei kukaan haluaisi siivoojaksi, ei kukaan siivoaisi tätä kaupunkia. Jos ei kukaan haluaisi lääkäriksi, ei hoitoa olisi. Jos ei kukaan haluaisi kirurgiksi, ei leikkauksia olisi. Jos ei muusikoiksi haluaisi kukaan, ei musiikkia olisi. Jos ei kukaan haluaisi taiteilijaksi, olisi seinät tyhjiä. Jos ei kukaan korjaisi, tai rakentaisi, ei taloja syntyisi, eikä kukaan korjaisi rikki menneitä. Ja jos ei kukaan meistä haluaisi lapsia, meistä ketään ei olisi. Jos ei meistä erilaisia olisi tullut, maailmasta ei olisi tullut mitään. Ikinä. Olisimme kuolleet jo ennen kuin synnyimme.

”Kukaan ei voi kuunnella moista musiikkia” on väitteistä turhin. Älä tule sanomaan, mitä et tiedä. Kaikella musiikilla on kuuntelijansa, ja niillä joillain saattaa olla salit täynnä jossain päin maailmaa. Älä siis väitä, ettei kukaan kuuntelisi sitä musiikkia. Joku voisi vaikka menettää hermosi kanssasi.

Yksi haluaa toisen ihmisen, toinen toisen ja kolmas toisen. Sitten ovat nämä, jotka laukovat parhaimmat sanat ääneen ”miten joku voi seurustella tuon kanssa?” ”mitä se näkee tuossa?”. Mitä näkee? Sitä, mitä sinä näet omassa rakkaassasi. Sinä rakastat häntä. Tuntuisiko kivalta, jos hänkin tulisi arvostelemaan sinun rakkauden kohdetta? Rakkautta ei voi selittää, mutta on väärin laiminlyödä ja kyseenalaistaa. Rakkaus on rakkautta, eikä kenenkään tarvitse selitellä sinulle mitä näkee jossakussa.

Vai pitäisikö meidän kaikkien todella tehdä samaa, rakastua samaan olentoon, sekä käydä samassa työssä. Vain, jottei kukaan ihmettelisi ääneen tai mielessään, miten joku voi tehdä noin. Ymmärrän ihmisten uteliaisuuden, mutta harvoin se on uteliaisuutta, kun lauotaan ääneen, miten joku voi kestää tuota työtä. Se on puhdasta kyseenalaistamista. Kyseenalaistetaan toinen ihminen, että koko ala.  Ihmiset ovat ennakkoluuloisia asioista, jotka eivät ole tuttuja.

Ei kai ongelma piile siinä, että ihmiset eivät oikeasti voi ymmärtää muita ihmisiä, tai heidän päätöksiä. Ongelma on vain ehkä siinä, että ihmiset, jotka tekevät ”väärät” päätökset, jotka eivät miellytä muita, saavat kuulla niistä. Jotkut ihmiset eivät kestä sitä palautetta ja sanat voivat olla jopa kohtalokkaita. En ymmärrä, minkä takia täytyy rasittaa itseään, miettimällä, miten joku voi tehdä jotain, kun on koko oma elämä johon pitäisi keskittyä.

Olisinpa syntynyt aikaan

Ennen kuin kaikki oli kerrottu

Jokainen sana kertaallen käytetty

Nyt jokainen kertomus, jokainen tarina

Toistaa toinen toistaan, yhä uudestaan

Tunteenikin on jo joku toinen tuntenut,

Olen kulutettu klisee

Silti, vaikka olemme erilaisia ja poikkeavia toisistamme.. jos joku on selvinnyt siitä, voit sinäkin. Ja koska meitä ihmisiä on ollut maan päällä vuosisatoja, monina kappaleina, on enää harvoja asioita, mitä joku muu ei olisi aiemmin tehnyt. Tarkoin ajateltuna, ei pitäisi olla enää mitään, mitä joku muu ei olisi tehnyt, joten kaiken pitäisi olla mahdollista. Jos joku ei olisi tehnyt sitä, on silti monet asiat mitkä maailmassa on onnistunut ja ne ovat pelkkiä todisteita siitä miten mahdollista kaikki on.

Joten seuraavan kerran, kun joku kysyy, miten voit tehdä jotain, vastaa: aivan kuten edeltäjänikin.

Koska et ole ensimmäinen, etkä tule olemaan viimeinen. 

Sietämällä siedetään vaikkei edes siedetä.

Voiko ihminen luulla turhia? Voiko ihminen kuvitella olevansa kaikkien johtaja? Voiko ihminen kuvitella olevansa joku muu? Voiko ihminen kuvitella maailman olevan helvetti? Voiko ihminen olla heikoin kaikista? Voiko ihminen olla oikeasti viisas? Voiko ihminen parantaa mitään? Voiko ihminen kuolla sekunnissa? Voiko ihminen kadottaa kaikki muistonsa? Voiko ihminen tulla tapetuksi niin henkisesti, kuin fyysisesti? Voiko ihminen toimia vain itsensä parhaaksi, ottaa mitä tarvitsee ja jättää kaiken mitä ei koe tarvitsevansa? Voiko ihminen tappaa itsensä tai toisensa? Voiko ihminen vain heittäytyä maahan, olettaa, että joku korjaa hänet pois?

Voi, voi, voi, voi ja voi. 

Kaiken se voi ja kaiken se tekee.

Hylkiöinä suuressa maailmassa, yhä ihmettelen tehtiinkö tämä maailma meitä varten. Tehtiinkö tämä maailma meitä varten, meitä, jotka emme sitä osaa edes arvostaa? Meidät heitettiin tänne opettelemaan, kuinka eletään. Meidän piti selviytyä, taistella, jotta selvisimme. Nykyisin kaikki on liian helppoa. Emme osaa selviytyä maailmassa, jossa kaikki on valmista. Saaliseläimiä, joille ei ohjeita ojennettu. Kuka meidät loi, kuka vastuuton meidät tänne sysäsi, ilman minkäänlaista kaavaa? Miksei meitä varoitettu? Toisistamme teimme itsellemme ravintoa, se meidät eroitti toisistamme ja koko maailmasta. Nyt meidän maailma on tuhottu. Nyt se maailma pilkkoo meidät. En tiedä nauraisinko vai itkisinkö katkeruudesta. Me pilasimme kaiken. Pilasimme itsemme, toisemme ja maailman. Kaiken mikä meille luotiin ja kaikki, mitä me luotiin. Nyt vain vahvat selviytyy, ellei heitäkin heikoksi värjätä. Onko enää hyviä olemassakaan, kun vain pahat selviää.

People say that they listen to the facts
And then close their eyes all the same
But when you close them
You are blind
And then your mind can be tamed

Yhä ihmettelen, kelle tämä maailma luotiin. Eläimille, meille? En tiedä, kuka idiootti tämän laitoksen pystytti. Maailma on niin jumalaisen kaunis, mutta me olemme helvetin rumia. Rumia, rumia. Miksemme ymmärrä omaa ja toistemme parasta? Puhumme sukupolvesta, tuotamme sukupolvea, mutta missä he asuvat jos tästäkin sukupolvesta suurin osa haluaa itsensä ennen aikoja lopettaa? Miksi he haluaisivat täällä asua. Viisaan neuvon eräs mies pohti ääneen, ei sukupolvea, ennenkuin on itse kunnossa. Olet jo valinnut sukupolven tien, josset osaa itseäsi edes tiellä kuljettaa. Tämä rosoinen maailma vaatii viisaiden neuvoja, vaatii ohjeita. Me vaadimme neuvoja, miten enää tätä maailmaa ohjata. Me kuolemme tämän maailman mukana. 

Jos sielulla saisitte valita paikkanne, jättäisittekö kehonne siihen ja pakenisitte? Pakensitteko koko elämäänne? Siirtyisitte toiseen kehoon, toiseen elämään, toisten ihmisten keskelle? Meillä on vain yksi elämä, eikä tietoa menneestä tai tulevasta ole todistetusti. Jos tämä olisi sieluni ja olisin vain kehossa, haluisin helliä sieluani. Sieluni on kaunis. Silti sielu on haparana meissä jokaisessa. Se on vain hetken, kunnes keho kuolee ja mätänee. Sielu siirtyy, ilman muistoja, ilman tunteita. Sieluna, millaisena olikin, muualle. Ilman minua. 

Rumassa maailmassa, eksyksissä. 

Yritämme vain oppia sietämään kaikkea.

Follow your heart but take your brain with you.

“I want my life partner to be my best friend, soulmate and lover”

—  Partners

Ei ole kyse siitä ketä rakastaa; minkä näköinen, minkälainen, mikä sukupuoli, minkä maalainen. Ei ole kyse siitä, vaan siitä, rakastatko häntä todella. Rakastatko häntä kaikesta huolimatta. Tulevista riidoista, tulevista vastoinkäymisistä, että tulevisa murheista huolimatta. Ihmiset aina miettivät, että kyselevät; minkälaista etsit? minkälainen parisuhde on? millaista on rakastua? kuinka olet muuttunut? millaisena koet rakkauden? Rakkaudesta voidaan keskustella, sitä voidaan väännellä moneen kaavaan. Siitä voidaan taistella. 

Rakkaus, mitä tuo suloinen rakkaus minusta on? 

Kirjoitin minusta, koska tämän on minun näkemys. Tällähetkellä. En voi tietää tulevaisuudesta, en voi tietää siitä, miten maailma minun näkemystä muuttaa. Silti se on ollut jo pitkään näkemykseni. Näkemys voi myös laajentua. Ajan kanssa. Kuten aina kaikki muukin voi muuttua .. 

“We didn’t talk about anything heavy or light. 

We were just there together. And that was enough”

—  Stephen Chbosky, The Perks of Being a Wallflower

Rakkaus kuvataan kauniiksi yleensä. Jotkut kuvaavat sen likaiseksi. Toiset sanovat, että ei kannata rakastua, ellei halua kuolla. Se on täysin ihmisestä kiinni. Aina ero tuntuu pahalta. Silti, jossei asiat selviä ja on huono olla, täytyy ymmärtää oma että toisen paras. On turhaa kuluttaa aikaa sen enempää. Asioilla on muutenkin tapana pahentua, jos niitä vatvotaan ja vatvotaan väkisin. Täytyy osata päästää irti, jossei ole tapaa korjata asioita. 

Millaisena mä nään rakkauden? Nään rakkauden sellaisena, että ... rakastua voi kehen vain. Ei ole kyse ulkonäöstä, ei ole kyse toisen ammatista tai lemmikistä. On kyse siitä, mitä ihminen on sisältä. Jos edes siitä. Rakastuminen tapahtuu minun mielestä salakalavasti. Et välttämättä ymmärrä sitä, kun se jo tapahtuu. Olet rakastunut, etkä osaa selittää sanoin, miksi. Ehkä jotkut teot, sanat tai tapahtumat ovat vaikuttaneet asiaan, muttet osaa yhdistää niitä. Rakkautta ei voida määritellä mitenkään. Ei missään suhteessa. 

Silti minun mielestä rakastetun pitäisi olla kuin paras ystävä. Todella, todella hyvä ystävä, joka muodostuu ihmiseksi, jonka kanssa haluaakin jakaa enemmän. Haluaa jakaa menneisyyden ja tulevaisuuden. Ihminen, johon voi luottaa aina. Ihminen, jonka kanssa voi olla täysin oma itsensä. Ihminen, jonka kanssa tuntee, että tämän kanssa on hyvä olla. Ihminen, joka ei katoa päästä. Sen takia en oikein ymmärrä suhteita, joissa hypätään vain suoraan .. suhteeseen kun ollaan tutustuttu. Minusta on arvostettavaa, että olisi tuntenut edes vuoden, jotta tietäisi varmaksi, että se on se hyvä ystävä, jonka kanssa haluaa jakaa tulevaisuuden ylä- ja alamäet. Kun hyvän ystävän kanssa seurustelusuhde viimein alkaa, ei minun mielestä minkään pitäisi muuttua sen enempää. Nyt vain tiedätte, että olette toisenne ja toisianne varten. Ei silloin ole enää kyse siitä, mistä toinen tuli tai onko tuo tyttö vai poika. Hän on paras ystäväsi, joka on vierelläsi aina. Sinun ei pitäisi siis joutua muuttamaan itseään, sellaiseksi, mitä et ole. Sinun ei kuuluisi tehdä ratkaisuja, joita et tekisi itseksesi. Kuin toimisit aina yksin ennenkin. Eikä koko maailma katoa, jos sinä päätät seurustella. Sinun ystäväsi säilyy, sinun omat unelmat ja omat päätöksesi säilyy. Pidä kiinni niistä. 

Niin se minusta on ... ja siitä onko rakkaus kaunista vai pahaa. Kyllä rakkaus vaatii osansa lopulta. Kun suhde on kestänyt vuosia, tulee joitain ongelmia. Ihmiset ovat erillaisia, eikä tulevaisuuden suunnitelmat enää tunnu samoilta. Ihmiset muuttuvat. Maailma muuttuu. Rakkaudessa on pahaa, mutta jos rakastaa, kyllä sitä kaiken sen myötä kestää. Jossei kestä, rakkaus ei vain ole oikea. Ei rakkaudesta saada palkintoa. Jossei tunnu hyvältä, miksi tuhrata koko tulevaisuus? Jossain tuolla voi olla joku, joka tarjoaa sinulle paremman tulevaisuuden.

Ja onko kaikille joku? Tietenkin on. Maailma on suuri paikka. En tiedä siitä, voiko se oikea kävellä ohi. Oikeastaan uskon, että jos oikea kävelee ohi, se kävelee takaisin. Se tulee takaisin, pyörii ja odottaa. Lopulta tajuat. Jos tajuat. 

When you court a girl, make sure you’re not courting her because of her looks. Court her because you’re in love with her and her package. Make sure you can get along with how she acts and fool around with you or the people around her. Make sure you’re not judging her because of her looks because you’ll never know what she may surprise you with one day. Make sure you’re courting her because you’re interested to know more about her not because you want something from her.

When you court a girl, it’s flattering, really. But knowing that you’re courting her because you really like her and that you want to know more about her, that’s what’s more flattering.

En tiedä miksi halusin kirjoittaa tästä ... 

Olkaa hyvä siltikin. Yöllistä potaskaa. 

Sinä myrkkyjä nielit, minut huumasit.

Enkelini, sinä vielä opit lentämään.

Taas sä keskivertoa vahvempaa ottanut oot, mun vierellä kun astelet. Keskipäivän aurinko porottaa ihojamme vasten. Aurinko piirtää säteilyllään ihoomme uuden sävyn. Kalpeista muukalaisista tulee värjääntyneitä muukalaisia. Auringon säteily polttaa. Pitelen kättäni lantiosi ympärillä, jotta pysyisit pystyssä. Nojaat minuun. Naurat kaikelle. Hymyilen haikeasti. Tiedän haluavani olla tässä, mutta se mitä sinä olet, pelottaa minua. Olet herkkä houkutuksille. Vaarallisille, tappaville. Olet sairas, minun pitäisi kai ymmärtää. Ymmärränkin. Rakastan sinua. Olet kaiken keskipiste. Sytytät uuden savukkeen. Naurat, kun savuke lipee tärisevistä käsistäsi. Kumarrun antamaan tippuneen savukkeesi maasta. Vien sen huulillesi, vaikka tahtoisin savukkeen pois heittää. Tiedän savukkeen myrkyn tappavan sinut joku päivä. Olen tietoinen, kuinka myrkky kulkeutuu keuhkoihin ja aina keuhkoista sydämeen ja aivoihin. Olen tietoinen, keuhkoistasi mustista. Hymyilen onnettomasti. En sinulta sitä kieltää voisi. Olen yrittänyt. Olit sitten selvin päin, tai myrkyillä huumanuttuina – et tahdo kuunnella järkeä. Kuulemma maailma on liian ruma, että alkaisit itseäsi arvostaa. Kuulemma on turhaa säästellä kehoa. Mieluummin otat myrkyt kehoon, imet jokaisen kemiallisen yhdistelmän kehoosi. Pumppaat kehosi mahdollisimman täyteen myrkkyjä. Suruissani katson sinua. Rakastani. Haluaisin pelastaa pienen enkelini, jota sydämestäni rakastan. Sinua vaalin, sinua haluaisin kuljettaa, sinut haluaisin pelastaa. En pysty kuitenkaan mihinkään niistä. Olet onneton susi, vaikka toisin sinulle koko universumin. En halua uskoa sitä. Haluan rakkauden olevan vastaus. Susi, jonka karvat hohtavat kuunvalossa, jonka sydän tarkoin muotoiltu on. Mieli muokattu vääristyneeksi.

Jatkamme kävelemistä. Nojaudut kylkeäni vasten tiukemmin. Sanojen helinää päästät huuliltasi. Tiedän, ettet erota edes missä olemme. Horjahtelet suuntaan jos toiseen. Pitelen silti sinusta kiinni. Heität savukkeen pois. Sytytät uuden. Jos tietäisin ohjeen tähän sairauteen, sen tarkkaan lukisin. Jos tietäisin ohjeen sinuun, sen tarkkaan säilyttäisin ja sitä myös noudattaisin. Haluaisin tuntea sinut. Edes päivän. Olet silti aina yhtä ailahtelevainen, jopa vaarallinen. Et minulle. Kaikille muille. Eniten itsellesi. Pysähdyt. Heität savukkeen pois. Naureskelet. Ihosi punoittaa. Mustat pitkät hiuksesi laineilee tuulen mukana. Mustat hiuksesi korostaa kalpeutta kasvoillasi. Olet kaunis. Enkelini. Kaunis.

Kaivelet kassiasi. Tartut viinapulloon. Sisältö on kauniin turkoosia. Totuus on rumaakin rumempi. Prosentit hipoo korkeita lukemia. Haluaisin itkeä. En pysty. Olet niin eksynyt. Olet oikeassa rumasta maailmasta. Se tuhoaa enkelini. Se vie hänet maailman rajalle ja raastaa helvetin omaksi. Katson ilmeettömänä sinua. Korkkaat pullon, naurat minulle. Naurat, että taas meni näin. Nielet myrkkyä. Nautit sen huumaavasta mausta. Juot uudestaan ja uudestaan. Pullo tyhjenee nopeata tahtia. Seisot vain ja tuhoat pullon sisältöä. Antaisin mitä vain, jos saisin tämän painajaisen loppumaan. Jos vain molemmat voisimme herätä. Ihmiset katsovat meitä. He katsovat minua, miksen pysäytä sinua. Ja katsovat sinua, kuin hullua. Mutta kukaan ei uskalla sanoa mitään. Katson sinua hiljaa. En osaa enää tehdä mitään. Olen yrittänyt sitä vuosia, vuosia ja vuosien jälkeen vuosia. Olen pohjattomasti rakastunut. Mutta tiedän itseni turmeltuvan, ja lopulta kuolevan, sinun rinnallasi. En voi silti sinua hylätä. Olit joskus minun enkelini … muistatko?

Siitä on nyt aikaa kymmenisen vuotta. Sinä päivänä satoi vettä kaatamalla. Makasimme vierekkäin sohvallasi. Olit juuri muuttanut kotoa. Vanhempasi riitelivät niin paljon. Olin onnellinen. Sinä olit onnellinen. Nauroimme yhdessä. Telkkarista oli juuri päättynyt komediasarja. Ajattelimme, että voisimme mennä taas istumaan pihalle. Tavoitellen suurta maailmaa, joka oli suuri intohimomme. Välillä unelmamme hipoivat naurettavuuksia, mutta tiesin, että niissä oli silti järkeä. Koska ne oli meidän unelmia. Emme koskaan tyytyneet vähempään. Se ilta muutti tulevaisuuden. Reissumme kadulla muuttui kännäämiseen. Annoimme myrkkyjen kulkeutua kehoihimme suonesta ja suusta, aina pullosta piikkeihin ja savukkeisiin. Myrkylliset yhdistelemät ajoivat meidät sekaviksi. Nauroimme silti aina yön pikkutunneille. Nauroimme, onnettoman tietämättöminä. Sinä yönä, sinä muutuit. Sinä yönä kaikki muuttui. En tiedä vieläkään miksi. En tiedä mikä vei enkelini. Mikä rutto sinuun iski. Miksi en löydä parannuskeinoa. Miksi välillä unohdan, miltä rakkaus tuntuu? Miksi välillä unohdan, mitä ennen olimme? Miksi sinä unohdit pysyvästi kaiken? Jopa minut..

Kuuntelen korujesi helinää. Ne lämmittävät sydäntäni. Olet pitänyt lahjaani kaulassa aina siitä lähtien, kun sen sinulle annoin. Olit niin iloinen, muistatko? Silmiäni pistelee. Kaipaan sinua. Kaipaan meitä. Tiedän nyt mitä katujenkasvatti tarkoittaa, tiedän nyt kun sinua yritän ohjata. Haluat vain, että kävelemme näin. Kävelemme, emmekä toisiamme katso. Kävelemme, katselemme katuja. Kunnes jalkamme väsyvät ja meidän on pakko istua alas. Haluat meidän hylkäävän todellisuuden, hylkäävän inhottavan maailman. 

Pitelen sinun lanteistasi kiinni jälleen. Heität pullon menemään. Kuuntelen, kuinka se särkyy perässämme paloiksi. Kuten kaikki elämässämme. Sytytät uuden savukkeen. En tiedä mones se on. Kävelysi on hataraa. Muttet lopeta kävelemistä. Naurahdat yllättäen. Katseeni käy sinussa, tuntien, kuinka painat minut seinää vasten. Ihmiset katsovat meitä. Katson sinua. Painat huulesi omilleni. Maistan myrkyn suussasi. Pureudut tiukemmin iholleni. Tunnen ihosi, tunnen kätesi, tunnen huulesi. Suutelet minua. Kuin haluaisit kertoa, kuinka minua rakastat. Yhä. Silti minua pelottaa. En tiedä kauan seisomme siinä. Kauan tunnen kätesi kehollani. Rakastan sinua enkelini. Kertoisiko joku minulle parannuskeinon? Halaat minua lopulta tiukasti. Välillä minusta tuntuu, että olet pahoillasi kaikesta. Kuinka kaikki meni taas näin. Lopulta jatkamme kävelyä. Olet taas se muukalainen, jota en onnistu tulkitsemaan. Vihollinen, jota en osaa kuin rakastaa. Kuten aina, aiemmin, tai myöhemmin, vihollinen muuttuu vaaralliseksi. Ja joku päivä, sinä tapat minut.

Nyt katson mustaa arkkua edessäni. On kulunut viitisen vuotta. En itke. En pysty vieläkään. Sinut hautaa joudun. Oman enkelini. En löytänyt parannuskeinoa. En löytänyt ketään, joka sinua olisi osannut auttaa. Sinä muutuit viholliseksi, muutuit vaaralliseksi. Nyt minulta sydämen rinnasta riistit. Ja hautaan mukanasi viet. Yhä korvissani kuulen äänesi, korujesi helinän, iloisen naurusi. Yksin seuraan yksinäisen arkun laskemista multien uumeniin. Myrkyt sinut huumasi, myrkyt sinut tappoi. Surulaulu yhtyy ajatuksiini, jotka eivät auringon poltetta tunne. Vettä sataa, kuten silloin, kun kaikki muuttui. Jätän hautuumaan taakseni. Jätän sinut taakseni. Sytytän savukkeeni ja annan sateen piiskata selkääni. En ymmärrä, mitä näit tässä myrkyssä. Yhä sen salaisuutta yritän keksiä. Heitän savukkeen menemään, ennen kuin se edes puoleen palaa. Käännän katseeni vielä taakseni. Lepää rauhassa, enkelini. Luoja sinua helliköön, nyt ja aina.

Enkelini, taivaan ja maan lahja. Enkelini, täynnä elämää. Tämä helvetin saastuttama maailma. Nyt enkelini pois vei, kauas pois. Nyt hän takaisin enkeliksi muuttuu, suojassa pysyy. Rakastan sinua. 

Sinä yönä viereeni kömmit, sinä yönä kiinni minuun takerruit. Tiesit kai tulevan. Viimeisen yösi selvin päin olit. Kerroit, että maailman pitäisi muuttua. Että lupaat viimein parantaa. Hymyilin sanoillesi. Sinä yönä rakastelimme pitkään intohimoisesti. Olin kaivannut sinua. Olin ikävöinyt sinua. Kaikkea sinussa. Sinä yönä olit luonani, sinä yönä olit läsnä. Ennen kuin nukahdimme, vannoimme rakkautta. Pitelin sinua tiukasti itseäni vasten, kun pelkäsit pimeinä tunteina. Katsoin ikkunasta näkyvää taivasta, kiittäen -nyt sen kiitoksen haluaisin perua. Ei sinua enää ole. On vain minä.

Enkelini, kunpa kertoisit mihin nyt jatkan. Ilman sinua.

Hävetkää te joita ihmisiksi kutsutaan.

Everyone wants to reach out their hand and grab happiness,

But they just end up becoming the monster that lies deep in darkness.

Miksi ihminen oppii arvostamaan asioita, kun se joko kuollut, viety, hävinnyt tai muuten vain lakannut olemasta jollain tapaa oma? Miksi ihminen tajuaa vasta sillä hetkellä, sinä päivän, kuinka häntä rakastikaan, kuinka häntä tarvitsisikaan. Kuinka tuota esinettä tarttikaan. Sen hetken jälkeen osa on kadonnut elämästä ja ihmisen täytyy oppia olemaan ilman sitä osaa. Silti ihminen katuu, uudestaan ja uudestaan. Silti ihminen ottaa uuden kohteen, menettää sen ja katuu taas kuinka ei muistanut ettei mikään ole ikuista. Ihminen on niin tyhmä, niin hemmetin tyhmä olento. Kaiken saa toistaa sata kertaa, ennenkuin mikään menee päähän. Senkin jälkeen vielä ihmetellään, kuinka kaikki on elämästä kadonnut. Miksei ihminen osaa arvostaa mitään, kunnes ei ole enää mitään, mitä arvostaa? 

Syvällistä paskaa, syvällistä sontaa, syvällistä, syvällistä, kuulitteko?

Oon niin iloinen aina happoradion keikoista. Oon iloinen niistä syvällisistä sanoituksista.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää 
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää 
silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan
tunnen hankaussähköä kipinöitä munissa minä se vasta kehtaan

Tälläkertaa.

Olla mies nainen tahdotko, että sut pois näistä kuvioista veisin 
jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle hajareisin 
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä 

puhua kielillä kiusata hengiltä tekemällä kaiken kaiken 

Mä. Vihasin.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää. 
Olen työpaikan sonni, porsas sekä apina suu täynnä kuivaa heinää 
silti toimiston tyttöjen salaisissa unissa kaikkien kanssa vehtaan
tunnen hankaussähköä kipinöitä munissa minä se vasta kehtaan

Niitä. Ja ympäristöä.

Olla mies nainen tahdotko,että sut pois näistä kuvioista veisin 
jos haluat voit vaikka istua kasvojen päälle ja reisiin 
ja syviä naarmuja raapia selkääni punaisilla kynsillä 
puhua kielillä kiusata hengiltä tekemällä kaiken kaiken 

Mä halusin pois. Mua inhotti.

Maanantai aamuna krapula ja vapina tuijotan vessan seinää

Ja kuinka mun mieli nauroi mulle, lallatellen tutuksi käyneitä sanoja. Kuinka ne sanat pyrkivät päästä ilmoille. Kuinka mun mieli ilkkui mulle. Ilkkui nauraen, osoitellen. Katsoin inhoavasti edes takaisin hoippuvia ihmisiä. Kännissä kaikki. Savukkeita kaikkialla. Iljettävää. En halua kuulua tähän. En halua kuulua siihen hulluun touhuun. Näinä päivinä, näinä hetkinä, katson läpi sormieni tätä kulttuuria ja oksennan sisuskaluni ulos. 

Miten voitte olla ylpeitä tästä? 

Teistä? Itsestänne?