Talvi ja sen tuomat riemut

Talvi… lunta, pakkasta… kunpa olisikin.

Muistan lapsuuden hiihtolomat lasketteluista, koko loman mökkeilyistä ja ulkoilusta. Muistan koulun liikuntatunnit pihalla säässä kuin säässä. Muistan luistelemisen, muistan hiihtämisen ja laskettelun. Nyt jos katson muutaman vuoden taaksepäin, tai enemmän, en näe enää mitään. Hyvä jos näen edes lunta. Helsinki on tavattoman kaunis kaupunki, mutta harvemmin se saa talveaan omakseen. Jos lunta tuleekin kaduille, se katoaa nopeammin kuin huomaammekaan. Ilmastonmuutoksen myötä yhä kauempaa saa hakea lunta, kohta Lapissa on vain lunta.

Eikä kyse ole vain lumesta. Vaan kyse on itsestä ja omasta tavasta elää elämää. Enää ei tule mentyä pihalle, enää ei tule hiihdettyä, luisteltua tai lasketeltua. Eniten kaipaan juuri nyt laskettelemista. Ajattelen joka vuosi, että tänä vuonna mä korjaan kaiken, mutten ikinä saa aikaiseksi. Pelkään, että aiemmin tai myöhemmin en enää vain uskalla. Jollain tapaa olen kyllästynyt kuulemaan joka suunnasta, ettei ole suksia, ei ole luistimia, ei ole sitä, tai tätä. Ei ole tarvikkeita, muttei kyllä mielenkiintoakaan saatika halua. Kukapa haluaisi mennä luistelemaan? Tai saatika hiihtämään? Välillä toivoin, että itse voisin päätyä tähän samaan vastaukseen ja sanoa, että paljon kivempi tehdä yhtikäs mitään. Mutta luoja ette arvaa kuinka paljon haluaisin vain hiihtää. Ehken haluaisi hiihtää kun olen hiihtänyt muutaman kilometrin, mutta kyse on halusta päästä suksille pitkästä aikaa. Tavaton kaipuu niinkin yksinkertaista asiaa. Huomaan yhä useammin toteavani, että ei se mitään, pystyn tekemään sen yksinkin. Välillä ihmettelen miten ketään ei vain kiinnosta tehdä enää yhtikäs mitään. Ymmärrän tietenkin, ettei kaikkeen ole varaa aina, mutta ei aina kyse ole rahasta, joskus se on kyse ainoastaan mielenkiinnosta. Ja tasan siitä, ettei enää nykymaailmassa osata tehdä muuta kuin istua sisällä ja koneella. Raivostutan itseäni tällä tekemättömyydellä joka hetki yhä useammin. Lumeton jouluaatto on tuskaa, mutta entäs koko joulu? Viimevuonna tuntui ettei olisi talvea ollutkaan.

yleensä se talvi täällä näyttääkin juuri tältä .. hhahaha

Ja tiedättekö mitä on ironisinta? Olin ennen todella kesäihminen. Ja koen olevani vieläkin, mutten enää koe yhtä suurta kaipuuta vaikka meressä uimiseen, kun lasketteluun. Mutta ehkä se johtuu vain siitä, että kesällä tulee tehtyä asioita vielä, mutta talvella kaikki on jäänyt. Huomaan lumen vähentyessä, että tänä vuonna jo todella odotan lumen satamista maahan. Odotan pakkasta, ja lumia. Odotan talvea, mutta ikävä kyllä taitaa olla, että turhaan. Ennen halusin lähteä Etelään lämpöön, mutta nyt menisin vaikka Lappiin nähdäkseni porot ja talven. Olen kerran aiemmin ollut lapissa, ja en voi muuta sanoa kuin että kaipaan niitä hetkiä. Kaipaan lappiin, vaikkei lunta silloin ollutkaan. Joka tapauksessa. Kaipaan lunta kaikesta huolimatta, ja jopa siitä huolimatta, että joudun aamuisin heräämään entistä aikaisemmin jotta saan vanhan autoni liikkeelle, mutta ei se minua haittaa… Eikä edes se, että lopulta joudun jättämään autoni talviseisontaan. Kunhan saisimme lunta.

Totta puhuen mulla on tavattoman suuria unelmia, aina Japanissa saakka, mutta niitä unelmia on ihan Lapissakin saakka. Ja joskus mietin, kuinka ihmeessä kaiken keskenään sovellan. Muutamia vuosia olen haaveillut huskyjen kanssa työskentelystä, huskyn omistamisesta ja lapissa patikoimisesta. Yritä sitten huskyn kanssa perustaa elämä Helsingissä, saatika elää huskyn kanssa Japanissa. Luoja levotonta mieltäni. Tällä hetkellä pelkkä laskettelemaan pääseminen riittäisi. Mutta sekin tuntuu liian vaikealta, ja liian mahdottomalta. Yhtä mahdottomalta kun aikoinaan laskettelin vain suksilla, mutta aina haaveilin lumilautailusta. Ja eräs kaunis päivä laskettelin lumilaudalla. Kaikki on mahdollista niin kauan kun ei itse tee siitä mahdotonta. Nykyisin kaikki tuntuu olevan mahdotonta… 

I hope there are days when you fall in love with being alive.

"Change your thoughts and you change your world. "

—	Norman Vincent Peale

Ei aina tarvitse olla paras päivä ollakseen hyvä päivä, ei aina tarvitse olla tajuttoman iloinen jotta voi olla onnellinen. Ei tarvitse kuuta taivaalta jotta rakastuisi elämään itsessään, ei tarvitse edes tähtiä rakastuakseen elämiseen. Ei tarvitse olla mitään konkreettista välttämättä voidakseen tuntea iloa, onnellisuutta tai mitään mikä tuo sisälle hyvän olon. Ripaus toivoa, ripaus uskoa. 

Ja oon aika iloinen, että tässä mä istun ja hengitän vaikkei mitään ihmeellistä olekkaan tapahtunut. Vaikkei tänää olekkaan paras päivä. 

Mahdotonta vai onko sittenkään?

Ihmiset saavat Japaniin menon näyttämään niin tavattoman helpolta,

mutta mulle se on aina tuntunut fysiikkaa vaativalta ydinfysiikalta = mahdottomalta.

Olipa kerran unelma, olipa kerran haaveet ja aatteet – olipa kerran aikomukset. Ja sitten kun niitä tarpeeksi kauan hokee vuodesta toiseen, tiedättekö mitä siitä jää jäljelle? Selvä näkemys, ettei se ikinä tule onnistumaan, eikä se ole edes mahdollista. Niin siinä kai käy lopulta kun unelmia hautoo, eikä usko sitten niihin loppupeleissä. Liika ajatteleminen pilaa niin monta kaunista juttua, esimerkiksi ajatus Japaniin lähdöstä. Käytännössähän se ei vaadi kuin rahaa ja aikaa, mutta jos jäät pidemmän päälle miettimään se vaatii aina vain enemmän ja enemmän. Mitä enemmän on aikaa miettiä, sitä enemmän se vaatii.

Poikettiin ystävän kanssa kesällä Ruotsissa, eikä se vaatinut paljoakaan. Se ei vaatinut mitään, koska oli selvä näkemys siitä että sinne voi jopa päästä, onhan Ruotsi ihan naapurissa. Aletaan miettiä Japania; ei ole rahaa, ei ole aikaa, ei ole järkeä, ei siellä selviä, ei osata kieltä, ei tunneta kulttuuria ja plaaplaaplaa. Mutta; en osaa ruotsia, ei ollut hirveästi rahaakaan, ei tunnettu sen puoleen kulttuuria ja … selvittiin anyway.

Ja kaiken aikaa jos miettii kuinka paljon Japani onkaan elämää osana, niin kyllä sitä pitäisi jo jonkinlainen näkemys olla maasta – mutta se itseluottamuksen puute on ikävää sinänsä kun ei luota että tietää. Tottakai unelma on aina iso juttu, mutta se ei saisi ikinä alkaa tuntumaan niin ylitsepääsemättömän universaalilta, ettei se onnistu. Varsinkaan matkustamisen kanssa ei saisi stressata mikä epäonnistuu, koska sitten kaikki aika menee pelkäämiseen. Aina jotain menee mönkään matkalla, joku tavara hajoaa, joku tavara hukkuu, joku sairastuu; niin se vaa menee, ja jos ei mene niin sehän on vain hyvä!

Aikoinaan oli myös suuri universaali käsitys the gazettesta ja kaiken aikaa oli vain sellainen ajatus, ettei se ole mahdollista. Niinkin luottavainen ihminen kuin itsekin on, niin piti sitä täysin mahdottomana. Ei se ollut mahdollista ikinä, ja sitten kun se alkoi olla mahdollista, stressi oli sietämätöntä. Ei se ollutkaan niin ylitsepääsemätöntä, ei se ollutkaan niin mahdotonta.

Kaiken aikaa haluaisin lähteä Japaniin, mutta olen jo ylittänyt sen rajan kun usko ja luottamus kulkevat käsi kädessä. Ajattelen vain että… ehkä sitten joskus, jos sittenkään. Olen jo menettänyt uskon, koska eihän ole edes rahaa, eikä aikaa, puhumattakaan kielitaidosta. Mutta eniten ihminen pettää itseään siinä vaiheessa kun se sanoo, ettei se kykene eikä se onnistu. 

Koska mitä on jos ei ole uskoa?

Kaikki on mahdotonta jos asioista tekee mahdottomia, 

mutta jos päättää tehdä ja mennä, mikään ei ole mahdotonta. 

Täytyy vain löytää oikeat keinot, sekä ripaus toivoa. 

Anyone can give up.

Anyone can give up. 

Joo, elämä voi potkia päähän. Joskus se potkii enemmän, joskus se potkii enemmän muita koko elinikänä kuin muita. Tiedättekö mitä? Ei auta kuin potkia takaisin. 

Tää vuosi on ollut varmaan sitten vuoden 2009 vuoden jälkeen ihmeellisin. Siis vuosi jolloin on tapahtunut todella paljon asioita mitä ennen ei oo tapahtunut, oon tehnyt kaikkea mitä en oo ennen tehnyt ja oon kokenut paljon eri tuntemuksia. Uusia että vanhoja, oon ajautunut uusiin tilanteisiin ja oon joutunut opettelemaan pärjäämään niissä. Oon joutunut heittäytymään elämään joskus koska muuta vaihtoehtoa ei oo ollut. 

Elämässä tulee aikoja jolloin kaikki kaatuu, jokainen sen meistä tietää. Joskus kaatuu enemmän joskus vähemmän, mutta sitä mennään eteenpäin. Askel painaa enemmän muttei auta. Sitä on mentävä koska vaikka jäisimme paikoillemme aika ei jää, se on lohduttavaa eikö? Ikuisuutta ei olekkaan koska jos olisi, luultavasti jäisin ikuisesti makaamaan sänkyyn koska ei olisi kiirettä nousta ylös enää. Voisin vaa röhnöttää kymmenen vuotta ja todeta että nyt voisin nousta, mutta silti minulla olisi ikuisuus aikaa selvittää kaikkea. Nyt minulla ei ole. Ei ole ikuisuutta. 

Joskus sitä huomaa että on tajuton kiire. Tajusin että on enää vähän aikaa lomaa. Otan itseni kahleisiini, pidättelen itseäni ja hyssyttelen. Päivä kerrallaan, niin hyvä tulee. Ja tyynnyn. Nyt taas on tyyni olo koska nyt on vain tämä hetki, en tiedä huomisesta enkä eilisestä, tiedän vain tästä hetkestä. Työstän itseäni jälleen tajuttomasti, mutta vain tässä hetkessä. Sisälläni on vauhko eläin se on tajuttoman levoton ja tajuttoman agressiivinen, mutta tutustun siihen joka päivä enemmän. Pidättelen sitä ja opetan käyttäytymään. Ei ole syytä juosta ja vielä vähemmän syytä paeta. Pakokauhu saattaa sen ahdinkoon, saattaa sen pyörimään kuin vauhkon olennon häkissä mutten pelästy. Se on okei, se on vain yksi sisimmistä puolistani. 

Joten elämän potkiessa päähän on okei olla surullinen, on okei antaa itselleen aikaa toipua. Mutta tulee päivä jolloin sinun täytyy kohdata kaikki, tulee päivä jolloin sinun täytyy selviytyä ja toipua. Surressasi käyt prosessia läpi päässäsi, pienessä omassa maailmassasi sitä mikä ikinä panikaan kaiken niin sekaisin. Prosessi voi viedä vuosia muttet voi jäädä vuosiksi vain makaamaan, vain jo siksi ettet tule toipumaan maatessasi. Et tule ikinä pääsemään prosessin loppuun jos vain makaat. Yleensä ihminen vaatii päästä ympäristöstä pois, vain voidakseen käsitellä kaiken jo siksi ettei se samassa ympäristössä onnistu. Koti on aina koti mutta koti myös näkee kaiken, se kantaa kaiken sisällään. 

Ei ole kiirettä mihinkään. Kaikki järjestyy. Mutta ei kiireellä. 

Emme voi mitään jos aikamme on tullut.

Katsoessani ulos lentokoneen ikkunasta tunnen vatsanpohjassani vääntöä, tunnen lepattavan tunteen. Pian, ihan pian, kohta lennämme. Naurahdan hermostuneesti, ainahan lentäminen jännittää, eikö?

Ajatuksena kaiken keskellä kannan; 

kaikkea ei voi eikä tule voida hallita. 

Sen jälkeen tunnen oloni kevyemmäksi, rauhallisemmaksi. Pian lennämme liian korkealle mutta eikö päämäärä ole aina tärkein? Lennämme korkealle vain nähdäksämme maailmaa, koetelessamme  itseämme, rajojamme ja maailman rajoja.

Koneen lähtiessä lentoon en enää tunne pelkoa, hymyilen sen sijaan typerästi. Jännitystä ei ole enää havaittavissa kun lentokone jo nousee. Katselen ulos ikkunasta ja tarkkailen lentokoneen siipiä, tarkkailen kuinka Ulkomaa jää taakse ja lopulta ujutan kuulokkeeni korvaan. Jos tippuisimme, kuolisimme luultavasti. Silti hymyilen katsoessani ulos pilvien yläpuolella, ymmälläni siitä kauneudesta. Olen täysin sujut tälläkertaa lennon kanssa, olen iloinen siitä tunteesta. Se tunne ettei yksinkertaisesti voi hallita mitä tapahtuu, se ohikiitävä hetki jolloin olemme täysin peltipurkin armoilla. Jolloin kaikki on niin haparaa ja kaikki voisi hetkessä särkyä.

Hyppäämme koneeseen kuin ojentaen elämän kassalla kassaneidin käsiin ostaessamme lentoa, olemme vain innoissamme että saamme lentolipun. Emme pohdi sitä jos tipumme ja kuolemme, emme mieti muuta kuin että pääsemme kohteeseen X. Ja mitä muuta voimmekaan jos alkaisimme pelätä, emme voisi mennä lainkaan koneeseen. Jos miettisimme liikaa emme voisi tehdä yhtään mitään.

Se vuoksi lentopelko on niin turha loppupeleissä. Se pelottaa koska olemme niin tietoisesti riskialttiina. Olemme silti kokoajan ristialttiina jatkuvasti elämässämme, mutta emme me sitä ajattele. Menemme vain eteenpäin emmekä mieti että seuraavassa hetkessä voimme olla kuolleita.

Koska miksi miettisimme, emme voi mitään jos aikamme on tullut.

Live each day like it was your last.

Suicide does not end the chances of life getting worse. 

Suicide eliminate the possibility of life ever getting better.

Kävelemme kadulla, voimme liukastua, lyödä päämme ja kuolla heti aivoverenvuotoon. Joku voi kävellä vastaan, lyödä puukolla ja päättää elämämme. Humaltunut henkilö voi ajaa päällemme, emmekä voi mitään. Saatamme saada sairauskohtauksen kesken ruokailun ja se jää viimeiseksi kohtaukseksi. Tai yksinkertaisesti nukahdamme nukkuessamme ikuiseen uneen, emmekä ikinä enää herää. Kuitenkin voimme myös sairastua sairauteen, elää sen kanssa kymmeniä vuosia ja kuolla sen jälkeen kipuihimme. Loppujen lopuksi harva meistä kuolee vanhuuteen; aina on joko tapaturma, onnettomuus tai sairaus kyseessä. Elämämme voi heittää hetkessä ylösalaisin, taikka päättyä silmän räpäyksessä. Siitä huolimatta emme osaa arvostaa elämää, ja jotkut meistä jopa haluaa kuolla.. miksi? Vaikka olemme kokoajan niin alttiita kuolemalle, miksi me vartavasten haluamme sitä, joka vainoaa meitä kokoajan? Joka on kokoajan avosylin ottamassa meitä vastaan, mutta silti jatkamme taisteilua, kunnes kuolema meidät korjaa pois.

Joskus tuntuu
että kaikki sortuu ja

maailma kaatuu mun niskaan

Synkät pilvet peittää auringon

ja väreistä nään pelkästään harmaan

mut frendit päivän kirkastaa

niihin luottaa voi

Niiden siivet eivät lentää saa.
Niiden silmät itkeä ei voi milloinkaan.
Iäisyyden ne vaihtais milloin vaan
sun paikkaas päällä maan.

Kun lumottuna yössä halaat,
tai petettynä kotiin palaat,
ne kävelevät askelillas hiljaa.
Sun polullas on jäätä, tuhkaa,
untuvaa ja lasinmurskaa.
Pikku palasia, jotka tuntuu
elämältä aina sittenkin.

People do not die from suicide; they die from sadness

Itsemurha -ihminen riistää itseltään hengen, vaikka voisi vaihtoehtoisesti elää. Hän riistää samalla mahdollisuuden parempaa ja kaikkiin muihin mahdollisuuksiin joita ei kykene näkemään sillä hetkellä. Jonkun pitäisi olla vieressä avaamassa henkilön silmät, muistuttamassa, että aina tulevaisuus voi tuoda hyvää ja parempaa. Miten olen monesti miettinyt; on ihmiset maan päällä, ja haudatut ihmiset maan alla. Vuosi kulkee, päivät vaihtuvat toiseen ja kesästä tulee talvi. Vuosi vaihtuu, ja ihmiset vaihtuvat myös. Kokonaiskuva on, että on miljardeja vuosia ja meidän elinikä on noin 70-80 vuotta. Eli mitä me täällä talsitaan, on oikeasti tosi lyhyt aika. Me ei saada toista mahdollisuutta, me ei voida toista kertaa elää ja kokea niitä kaikkia tunteita, mitä täällä koetaan. On se sitten hyvää, pahaa, kipua, tuskaa -mutta me tunnetaan, me hengitetään ja eletään! Me ollaan elossa, ja.. me ei saada toista tilaisuutta tarttua siihen mahdollisuuteen nauttia tästä kaikesta, niin hyvästä, kuin pahastakin. Tiedän, että luovuttaminen kuulostaa paremmalta ja se tuntuukin välillä paremmalta vaihtoehdolta, mutta kun oikein vääntää ja kääntää vastaan, saa varmasti aivan mahtavan olon, kun tuntee voittaneen. Ikinä ei saa luovuttaa ennen kuin on voittanut! Kun asiat menevät alamäkeen, täytyy vain taistella kovempaa vastaan ja lähteä itse ylämäkeen. 

Mutta kuten ylempänä kirjoitin... välillä ei vain pysty näkemään kaikkia mahdollisuuksia, eikä kykene siihen vaikka kuinka haluaisi. Vaikka kuinka haluaisi tarttua reunasta ja kivuta itsensä takaisin pinnalle, ei kykene. Joko ei omista tarpeeksi voimia, tai ei edes halua nähdä parempaa. Silloin jonkun täytyy potkia persuksille ja kääntää vaikka rautalangasta toisen päähän järjen asioista. Ketään ei saa hylätä, eikä jättää yksin. Se yksinäisyys voi koitua ihmisen kohtaloksi ja olen nyt tosissani. Yksinäisyys on katala, kiero ja repii heikon uhrinsa hetkessä kynsiinsä. 

Miten onni korjataan
paremmaksi paikataan
päästänkö irti kun
oon huono jaksamaan
miten onni korjataan
en yksin pysty nousemaan
jos jo kaikki rikki on
katoan vaan pois

Instead of having a bad day, be thankful that you have this day

Ja niin... vaikkei se helppoa ole eikä sitä ikinä muista -meidän pitäisi arvostaa jokaista hengenvetoa, jokaista päivää ja ylipäätänsä elämää mitä saamme elää. Vaikka olisi murheita pitäisi pystyä aina näkemään myös valoisa puoli. Meidän yhdessä pitäisi tukea toisiamme jotta kaikki saisivat syyn hymyyn. Joka päivä, mahdollisimman usein. Ja aina... ei tarvitse olla sen parempaa syytä, mutta se, että pystyy edes hymyilemään, on hymyilemiseen aihe. 

1. Keep fighting.

2. Keep fighting.

3. Keep fighting.

and

Keep smiling.

Rakkaat lukijani, katsokaa ympärillinne, luokaa kasvoillenne hymy ja hymyilkää -vaikkei se ylettyisi silmiinne saakka. Vaan, että hymyilette, saatte voimaan toiset paremmin, ja vähitellen myös itsenne. Pian hymynne ylettyy myös sydämeenne saakka, pian ymmärrätte, ettei elämä ole itsestäänselvyys ja pian osaatte myös kiittää, että elätte ja hengitätte. Ja, osaatte arvostaa elämää! ♥ Vaikka kuinka pahalta se tuntuisikin, vaikka kuinka elämä potkisi, niin potkikaa takaisin. Tää on vaa peliä, joka täytyy oppia kestämään ja selviytymään. Ei ole siis väärin hymyillä, ja näyttää maailmalle, että oikeasti elää!

(mokattu 19.7.2015)
(julkaistu alunperin 14.12.2012)

Your body.

Did you ever realize how much your body loves you? 

It's always trying to keep you alive. It's making sure you breathe while you sleep, stopping cut from bleeding, finding ways to beat the illnesses that might get you. Your body literally loves you so much. 

En oo ikinä ajatellut asioita tästä valosta. Mun kehon kannalta. Oon aina aatellut että pikemminkin se pettää mun alta kuin että se kantaisi mua, mutta pidemmän aikaa ajateltuani ymmärrän totuuden. On ollut rankkoja aikoja ja vaikka henkisesti olen ollut revitty ja pohjalla, kehoni on kantanut minua paikasta toiseen. Sydämeni on jatkanut lyömistä huolimatta halusinko sen lyövän vai en, sydämeni on sitkeä eikä se luovuta vaikka pääni ei kestäisikään. Kehoni taistelee puolestani vaikken huomaa, se taistelee sillä välin kun mieleni yrittää vain selviytyä. Kehoni piti minut elossa kaiken aikaa vaikken ikinä huomannut sitä, saatika pysähtynyt olemaan onnellinen siitä että pysyin sentään kävelemään. 

Luettuani eräänä iltana tämän pienen tekstin ymmärsin totuuden, ymmärsin ettei minun tule vihata jatkuvasti kehoani. Vihani kehoa kohtaan ollut aiemmin paljon suurempi, enää se ei ole niin suuri mutta silti en osaa olla kiitollinen. Loppujenlopuksi kehoni on pitänyt minut elossa, pitänyt minut liikkeessä ja huolehtinut etten kuole nukkuessani. Huolehtinut ettei yksikään teko mahdollista ikuista unta. 

Kaiken keskellä mulla on ollut suuri sairaudenpelko. Pelkään että kehoni on täynnä sairauksia, pelkään että kuolen nukahtaessani. Pelkään eikä se lakkaa. Tekstin luettua hymyilin vaivihkaa sillä ymmärsin ettei kehoni ollut pettämässä minua, se taistelee ja kun minun on aika tietää sisäisestä taistelustani niin kehoni varoittaa minulle. Lopulta uskon siihen että kun joskus asiat ovat todella hälyttävästi kehossani, todella tiedän sen. En ole jokaisesta jomotuksesta pakokauhuissani vaan ymmärrän kehoni hoitavan tilanteen, ja jossei hoida se anta ilmi aiemmin tai myöhemmin tilanteen. 

Ihmiset haluavat käyttää kehojaan, rikkoa ihoaan ja leikkiä matkustajaa. Mielen pettäessä keho jatkaa toimimista, keho jatkaa taistelua ja sydän... sydän takoo viimeiseen hetkeen. Nukkumaan mennessämme ajattelemme vain nukkuvan mutta todellisuudessa kehomme pitää meidät elossa, sillä välin kun lepuutamme mieltämme. Tapaturman sattuessa vaivumme tajuttomuuteen, kehomme suojaa meitä ja pitää yllä sitä mitä kykenee. Kuumetauti iskee ja kehomme on jälleen puolellamme, valmiina taistelemaan. Ja mitä emme huomaa on jatkuva taistelu pöpöjä vastaan, vastustuskykymme. Vastustuskykymme taistelee kokoajan kaikkea vastaan ja pitää meidät terveenä, mutta miten me sitä huomaisimme? Emme mitenkään. Ja ei meidän edes tarvitse sillä kehomme tekee oman työn, pyytämättä erikseen apuamme. 

Joten sitäkin suuremmalla syyllä....

It's time you start loving it back. 

Sateessa huomaan vain vajot.

“…ah! I’ve found what to say especially to people in their 30s. Never say “I’m not young anymore”. When people grow up and have younger friends, they usually tell them, pretending to be adults: “Enjoy yourself since you’re still young”. But people in their 30s are still kids. Well, also people in their 40s are still kids. Even in 10 years’ time, I’d say that I’m still a kid now. So whatever you’d like to do, you can challenge yourself every time. You may think “I should have done this back then”. But if you think “I’m not young anymore”, I feel you are wasting your life.” — Hyde.

Menen harvoin ulos sateella. En mielelläni liiku silloin pihalla jollei ole pakko. Tänää ajattelin että olkoon, astuin ulos ja lähdin kävelemään. Työnsin kasvojani huivin suojaan mutta lopulta nostin pääni ylös ja annoin sateen iskeytyä kasvojani vasten -sen sijaan että olisin vältellyt sadetta otin sen karttelematta vastaan. Ja se tuntui hyvältä, rentouttavalta ja olisin voinut kävellä sateessa tuntikausia vaikka tiedostin kastuvani kauttaaltani. Siinä kävellessäni ymmärsin ettei aina pitäisi kartella vihaamiaan asioita vaan ottaa ne vastaan syliinsä niin kuin asiat mitä rakastaa, sattui ne tai ei. Joskus vihaamatkaan asiat eivät varsinaisesti satu, tuottavat enintään inhottavan tuntemuksen. Ja kipukin on vain hetkittäinen tunne. Kylmään jouduttaessa ihminen yleensä jännittyy ja jännittää lihaksensa, sen sijaan ihmisen pitäisi olla rento ja yrittää sietää kylmää kuin taistella sitä vastaan. Sopeutuminen on paljon helpompi vaihtoehto ja kehossa on paljon helpompi pitää lämpö kun ei lihakset käytä voimiaan turhanpäiväiseen vastusteluun josta ei ole hyötyä. 

En nyt tarkoita että juoskaa kohti asioita joita inhoatte, mutta niiden tullessa kohden älkää katsoko niitä ainoastaan inhoavasti. Miettikään mitä saatatte oppia niistä, miettikää kuinka kehitytte. Vihaamiaan asioita on vaikea syleillä jopa inhottavaa, silti joskus täytyy tehdä asioita joista ei tykkää. Joskus tahdonvoimalla on mentävä läpi siitä mikä tuntuu muuten mahdottomalta.

Ehkä kesäyönä menen makaamaan tuoreelle nurmelle kaatosateeseen, suljen silmäni ja rentoudun. 

God? Angels? Demons?

When you feel my heat

Look into my eyes

It's where my demons hide

It's where my demons hide

Don't get too close

It's dark inside

It's where my demons hide

Kuiskittu sanoja enkeleistä ja demoneista. Enkelit pelastavat ihmisiä, enkelit pelastavat maailman, enkelit pelastavat meidät, enkelit vastaavat rukouksiin. Jumala on meitä varten, Jumala ymmärtää meitä, Jumala armahtaa meitä, Jumala on läsnä ja aina vierellämme. Demonit huumaavat meidät, demonit anastavat ja varikoivat sielumme. Helvettiä pahempaa ei ole olemassa ja Taivas on vain hyville. 

Näistä löytyisi tietoa netin syövereistä niin paljon tietoa kun vain jaksaisi etsiä, mutta tällä kertaa en halua etsiä tietoa netistä. Haluan vain luoda omia hetken ajatuksia. En myöskään puhu omasta uskonnostani, mihin uskon vai uskonko mihinkään. 

Näistä kaikista on voimmakaita näkemyksiä. Jotkut poikkeavat täysin toisistaan. Rehellisesti sanottuna en muista raamatusta paljoakaan, sillä en ole lukenut sitä vanhemmalla iällä lainkaan. Enkelit kuvataan yleisesti ottaen sanansaattajiksi -valkoisiksi pelastajiksi. Lohduttavaa leikitellä ajatuksella, että olkapäällä istuisi tälläkin hetkellä pienen pieni enkeli ohjastamassa oikeaa suuntaa. Vaikka enkeleitä sitten ylistetään maasta taivaiseen, lopulta nuo maalataan sotilaiksi. Jumala ... Jumalaan uskotaan, Jumalaa vihataan. Jumalan vuoksi tapellaan jos toinen on toista mieltä kuin toinen. Joidenkin mukaan jos Jumala on joskus ollut, on Jumala jo nyt kyllästynyt katsomaan ihmisten törppöilyjä. Demoneista vähemmän kirjoitetaan niin kiihkästi mitä kahdesta edeltävästä. Demonit löytyvät elokuvista, kirjoista, mutta harvemmin sitten ihmisten mietteistä. On paljon loogisempaa kaiketi, että enkelit vaeltavat keskuudessamme kuin Demonit. Mutta jos miettii onko täällä enemmän hyvää kuin pahaa niin kumman kannalla sitten vaaka näyttäisi? Antiikin Kreikkalaisille Demonit olivat jumaluusolento, joka oli ihmisen kaksoisolento/suojelushenki. Vasta myöhemmin demoneista tuli alempien jumalaolentojen yleisnimi. Kristinuskossa noituudessa demoni merkitsi riivaajia ja pahoja henkiä, jotka olivat enkeleitä jotka olivat langenneet arkkienkeli Luciferin, eli Saatanan mukana. 

“We poison ourselves to kill the monster”

Voidaan huomata, että ajan kuluessa kaikkea on väritetty ja muunneltu. Kuka loi maailman ja sitä rataa. Kukapa tietää. Onko Helvettiä olemassa ja onko edes Taivaassa erillistä paikkaa -vai maadummeko arkkuihimme minne meidät viimeiseen lepoon lasketaan? Luommeko vain itse jonkinlaisessa Illuusiossa ja toiveajattelussa jatkopaikan kaiken jälkeen? Mitä jos olemme täällä nyt emmekä missään kuoleman jälkeen? 

Jos keskuudessamme ei kävele enkelit, vaan niiden sijaan demonit? Mitä jos sielujamme varatoidaan meidän huomaamatta, mitä jos sen takia masennumme ja voimme pahoin? Mitä jos demonit ilmestyvät elämäämme ja iskevät hampaansa lihaamme ja sieluumme? Jos tuntemaan ystäväämme tunkeutuu demoni ja hän alkaa sapatoida elämäämme? 

Mitä jos kaikille asioille on tarkoituksensa? Mitä jos sinun tarkoituksesi on vain pelastaa jonkun elämä? Mitä jos minun tarkoitus on vain nyt jynssätä elämässäni, jotta voin huomenna loukata jalkani? Mitä jos sinun tarkoituksesi on huomenna lyödä pääsi ja unohtaa kaikki? Mitä jos meidän kaikkien on tarkoitus kuollan huomenna ja maailman loppua? Mitä jos on tarkoitus, ettei meistä kukaan löydä selvitystä tälle kaikelle? Mitä jos on tarkoitus, että joku pääsee kouluun ja elää mahtavaa elämää kunnes kaikki romahtaa? Mitä jos on tarkoituksellaan ettei tänää aurinko paista elämässämme, jotta se voisi paistaa meille loppu tulevaisuutemme, joka voi ollakkin huominen? Mitä jos on tarkoitus mennä jonkun kanssa naimisiin vain oppiakseen purkamaan naimiseen menon? Mitä jos on tarkoitus joutua vain odottamaan, että asiat toisaalla ja toisten elämässä muovaantuu sopiviksi? Mitä jos meidän saamattomuus onkin tarkoituksellista? Jos loukkaantumiseen on syy, ettemme ole koskaan kokeneet loukkaantumista? Jos jonkun onkin tarkoitus sairastaa syöpä vain oppiakseen elämään? Mitä jossei osaa tarpeeksi kiittää rankaiseeko kohtalo? Vai Jumala? Vai Demoni? Vai Enkeli? 

Mitä jos joku syntyi enkeliksi, mutta muuttui demoniksi?

Mutta voiko demoni muuttua enkeliksi? 

Mitä jos helvetti onkin ylhäällä eikä alhaalla?

Mitä jos minun on tarkoitukseni vain kirjoittaa teille näitä tekstejä? 

Mitä jos minun on tarkoitukseni nähdä tiettyjä asioita tarkemmin kuin muiden?

Mitä jos on tarkoitus kohdata joku ihminen jolle on erityisesti merkitystä?

Kuka meillä leikkii vai onko kaikki todella, todella, meidän käsissämme? 

Ehkä sisällämme onkin enkeli ja demoni, ehkä he yrittävät saada vuoroinperään puolelleen.

Ehkä kun meidät haudataan, ehkä me vain maadumme ja haihdumme tuhkana ilmaan. 

Mutta jos sieluni on täällä vielä, haluan pitää sen luonani. 

Ikuisesti aikaa alkaa elää?

Mä junnaan paikallani.

Kaikki muut liikkuu, mutta mä oon jäänyt jumiin näihin kaavoihin.

Oon itteni rakentanut osaksi kaavaa joka päivästä toiseen toistuu.

En voi muuttaa kaavaa, koska saattaisin kaatua.

Mä junnaan paikallani ja katson muiden tekoja, menestymisiä.

Aina pistää vihaksi kun taas sekin jotain saavuttaa, tai kun joku tekee jotain kivaa.

Aina jotenkin kaikesta ulkopuoliseksi jää.

Sellaista on jäädä junnaamaan kaavoihin.

Ei ketään muita oikeasti kiinnosta jäätkö siihen vai liikutko vasta huomenna, tai koskaan.

Ei ketään kiinnosta rakennatko elämääsi vai tuhoatko kaiken.

Ei kukaan ylipäätänsä voi ymmärtää sitä kuka jää junnaamaan, koska kaikilla on kiire liikkua omassa elämässä. Kaikkien on vaa pakko juosta eteenpäin ennen kuin aika syö.

Oon niin vihainen ittelleni ja teille kaikille jo siitä, että huomenna heräätte ja teette jotain kivaa.

Oon niin tajuttoman rauhaton. Haluaisin juosta vain loputtomasti aikaa karkuun.

Sen sijaan istun koneella ja kirjoitan taas netin syövereihin jotain, joka joskus katoaa. 

Pitäisi tehdä, pitäisi lukea, pitäisi jatkaa tehtäviä, pitäisi, pitäisi, pitäisi.

Mutten oikeasti tee mitään mitä oikeasti haluaisin tehdä.

Haluaisin hypätä lentokoneeseen, astua viimein maahan jossa mä haluan olla ja elää.

Ehken vielä asua, mutta haluaisin nähdä onko siellä jotain joka saisi mun sielun taantuu.

Aina mietin mitä haluaisin tehdä, koska on helpompi jatkaa sen miettimistä kuin tehdä sitä mitä haluaisi. On helpompi kyseenalaistaa sitä mitä haluaa kuin vain toimia. En ota huomioon sitä mitä haluan. Jatkan etsimistä päivästä toiseen ja käännän kaiken löytämälleni selkäni. 

Oon niin epätoivoisesti eksyksissä, etten tiedä enää miten päin kääntyä löytääkseni tieni.

Kaikki on niin kamalan vaikeaa. Ja mä oon niin laiska. 

Aattelen, että mulla on ikuisuus aikaa alkaa elämään, muttei taida olla?

En tiedä alanko elämään huomenna vai ikinä, mutta mun sielu on kyllästynyt.

Tää on omistettu sulle ja sun elämälle.

“My lungs are giving up on me just like you did” —  I can’t breathe

Kerron teille jotain. Haluaisin sanoa teille, että ette ole yksin. Sen sijaan sanon päinvastoin.

Olette yksin. Mitä tuntemuksia se herättää teissä? Vihaa? Epätoivoa? Turhaantumista? Petetyksi tulemista? Vai ei yhtikäs mitään? Oletteko tiennyt sen aina olevan niin? 

Martyyri asenteella voisin huutaa teidän kaikkien olevan yksin, voisitte asettua martyyriksi ja todeta asian olevan niin. Että nyt sattui näin ja olemme yksin, no can do. En halua olla sillä asenteella. Haluan kertoa teille kuinka asiat loppujenlopuksi menee. Kuka lopulta kaikesta päättää.

Menette kouluun...

... opettajasi voi ladella sinulle ehtoja sekä määräyksiä. Sinun täytyy tehdä tätä ja tätä voidaksesi valmistua. Sinun täytyy käyttäytyä ja olla ihmiseksi. Sinun täytyy vain puskea ja puskea.

Ihastut, rakastut...

... unohdat itsesi ja koko muun maailman. Haluat vain olla sen yhden ainoan kanssa, haluamatta uskoa että kaikki voi joku päivä romahtaa. Haluat vain keskittyä rakkauteesi.

Masennut, viiltelet, haluat kuolla...

... olotila joka on päässäsi, se on sinun päässäsi ja ainoastaan sinä tunnet sen. Tuotat jälkesi omaan kehoosi, omaan ihoosi. Muut voivat valittaa niistä, muttei kanna niitä loppuelämäänsä omana puolestasi. Haluat kuolla, kaikki osoittavat suruaan ja yrittävät estää, mutta lopulta kun päätät elämäsi, muut jatkavat elämäänsä surtuaan. Jo pelkästään sen vuoksi koska sinä toivoit heille vain pelkkää hyvää, etkä halunnut kenenkään jäädä suremaan. 

“It takes ten times as long to put yourself back together as it does to fall apart.”

—  Finnick Odair - Mockingjay part 1

Kaikkilla on oma pää, oma keho ja omat mielipiteet. Syvin merkitys on se että kaikki alkaa ja loppuu sinuun. Voitte huidella maailmalla, voitte valloittaa ihmisiä, voitte pettää ihmisiä, voitte tehdä ihmeitä -mutta yksin jäädessänne olette yksin. Yksin. Oman kehonne ja oman päänne kanssa. Siinä vaiheessa kaikki punnitaan. Sä voit masentuneena huutaa kaikille vihaasi. Näyttää kuinka viiltelet ja rikot koko elämäsi palasiksi. Voit kertoa haluavasi kuolla. Loppupeleissä riistät ainoastaan itseltäsi mahdollisuuden elää etkä keneltäkään muulta. Kyllä ihmisiä kiinnostaa ja kyllä he välittävät. Siitäkään huolimatta kukaan ei saa kenenkään päähän taottua tervettä itserakkautta vaan se pitää itse ymmärtää. Täytyy ymmärtää, että on okei olla mä. 

Asiat voi kaatua mutta ne täytyy voida korjata. Täytyy osaa korjata itsensä kaikkien muiden ihmisten ravoista. Helposti nostaa vihaksi, että taas sekin petti, mutta minkäs tekee? Ihmiset heittävät rapaa muttei ikinä voi parantaa sinua. Parantaminen lähtee itsestä. Sinun täytyy itse korjata itsesi. Sinun täytyy korjata muiden virheet sinua kohtaan itsestäsi. Kun joku kadulla huutaa perääsi, sinun täytyy korjata taas yksi kuollut solu sisältäsi. Kun joku puukottaa sinua, sinun täytyy mennä itse hoitamaan itsesi sairaalaan. Sitä voi olla vaikka kuinka vihainen koko maailmalle, mutta viha ei tule koskaan korjaamaan sinua. Ihmisiä ei kiinnosta ruikuttamisesi, ihmisiä ei kiinnosta jos jäät junnaamaan. Kaikilla on kiire saada oma elämänsä kuntoon, ettei vahingossa itse paikoilleen jää. Joku voi tuupata sinua suuntaan tai toiseen, voi päättää mihin elämäsi asetat josset itse sitä tee. Joku voi repiä kaikki haavasi auki ja nauraa päälle.  

Kaiken jälkeen sinä olet sinä ja sinun pää. 

There is not a person in the world that could do this, except for you. This is what you do. I've seen you do it with my own eyes. I believe in you. I believe in you with every cell in my being.

Kyllä muut ihmiset voivat auttaa sinua elämään. He voivat auttaa ja tukea, mutta he eivät koskaan tule tekemään sitä mikä sinun pitää itse tehdä. He eivät voi elää puolestasi elämääsi. Sinun täytyy olla itsesi voidaksesi elää omaa elämää. Apua on hyvä ottaa vastaan, mutta apu on vain apua. Sinun täytyy itse hoksata, korjata ja jatkaa. Tämä on sinun taistelusi, sinun elämäsi. 

murehtiminen ei takas eilistä tuo ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua (peilistä mua mua mua mua) se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään hakenu näkemystä mun meininkiini

alotan ittestäni, korjaan mun mielen nostan mun katseen ja mun suupielet

Koska kun kuolet, kuolet yksin. 

“Everything is ugly
And the thing that’s really ugly is me
The only thing I can do is destroy
These current thoughts.
I have to believe in myself more
It’s an ugly world out there
Self, you’re the only one who believes in me, so please let me be myself.”

— 綴 (Tsuzuku)

Ranskassa vai pelkkää unelmaa ?

Joskus herään Ranskasta hotellihuoneesta porottavaan aurinkoon.

Ihoni on pehmeä puhtaista lakanoista yön jäljiltä. 

Sormeni ovat yhä tummat hiilestä yöllisestä piirtämisestä. Yöllä saan aina parhaiten ideoita, joten yleensä se on myös parhain aika tehdä enemmän tai vähemmän turhia töitä. Yleensä en tuhri vain sormiani, vaan käsivarteni ja kaikki huonekalutkin mitä vain kosketan yön pikkutunneilla.

Lyhyet hiukseni ovat takuissa ja sekaisin. Pitelen lämmintä kahvikuppia käsissäni. Sivupöydällä on yhä viinilasi jonka pohjalla on väljähtänyttä viiniä. Parasta vuosikertaa tai ei, mutta yöllä se tuuditti levottomani ajatukseni hiilen kera. Viinilasin vierellä lepää tuhrinen valkoinen paperi. En enää muista, mitä olin piirtämässä hiilillä, mutta nyt se muistuttaa vain töherrystä. 

Nousen sulavasti sängyltä. Peitto valuu pehmeän ihoni ympäriltä, paljastaen alastoman kehoni. On minulla sentään alushousut jalassa, mutta tykkään nukkua muuten ilman vaatteita. Rakastan tuntea lakanat vasten ihoani. Se tuntuu vapauttavalta. 

Siirrän käsin suuret verhot parvekkeen ikkunan että oven edestä. Toisella kädellä taiteilen viltin peittämään rintani. Viltti ympärilläni astelen parvekkeelle. Ranskan raitis aurinkoinen ilma ottaa minut avosyleilyin vastaan. Nojaudun kaidetta vasten. Pitelen kahvikuppia käsien välissä. Katseeni on kohonnut Ranskan kauniin maiseman ylle. Linnut laulavat, kesä tekee tuloaan selvästi. Hymyilen maailmalle katsoessani eteenpäin. Kukapa olisi uskonut, että herään tänää Ranskasta? Kukapa olisi uskonut, että löydän itseni Ranskasta piirtämästä hiilillä yöstä toiseen? Päästän hennon henkäisyn ilmaan. Kukapa tietää mistä minä huomenna itseni löydän. 
Ranskasta vai vain unelmistani. 

There are ARTISTS that don't realise they are ARTISTS.

Me väärinymmärretyt taitelijat, jotka maailmasta paikkaansa etsii.

Oletko joskus törmännyt henkilöön, joka omistaa suuren intohimon, rajattoman mielikuvituksen, joka joskus saattaa soittaa keskellä yötä vain kertoakseen unettomista öistä? Jolla tuntuu olevan enemmän unelmia, kuin aikaa toteuttaa niitä? Saatoit törmätä höpsöön taitelijaan.

Väärinymmärretyt taitelijat, jotka menemme työkkärin pisteelle toiveena löytää haaveammattimme. Kerromme harrastuksistamme; musiikista, kirjoista, piirtämisestä, valokuvaamisesta, kirjoittamisesta. Kerromme, että haluamme tehdä asioita, jotka saavat tuntemaan meidät eläväksi. Emme halua tehdä mitään muuta ennen sitä, haluamme vain toteuttaa itseämme ja toinen toistaan sairaampia ideoita. Meille kerrotaan, ettei se maailma niin mee. Saatamme ulkonäöllisesti näyttää tuiki tavalliselta, mutta pahimmassa tapauksessa kasvomme on metallin peitteessä, eikä hiuksissamme ole sen enempää kehuttavaa. Vaatteet riipivät metrin jäljessämme, eikä se edes haittaa meitä. Lopuksi hymyilemme typerästi työkkärin henkilökunnalle, vaikka me kaikki tiedämme, ettei minun kaltaisille ole suoranaista paikkaa. Ei määriteltyä, eikä varsinkaan paikkaa, joihin meidät voisi opastaa.

Käymme työkkäreissä, kouluamme kouluja, käymme töissä – mutta aiemmin tai myöhemmin, toinen toisensa jälkeen turhaannumme ja sekoamme.

Saatamme istua yön pikkutunneille saakka, ja nukkua päivät. Ehkä syömme purkkiruokaa vain elääksemme. Voimme piirtää tunnista toiseen. Huudattaa ehkä musiikkia liian kovalla. Kirjoittaa kätemme verille. Saatamme tehdä kaikkea sitä, ja vielä enemmän. Turhaantumisesta turhaantumiseen, epätoivosta epätoivoon. Täytyy olla sata rautaa tulessa, eikä sekään riitä. Mikään projekti, mikään tekeminen, ei mikään, ei yhtikäs mikään, tyydytä sitä levotonta sielua.

Taitelijoita sanotaan hulluiksi. Hän on hullu, onhan hän sentään taitelija. Olisi kai outoa, jos kirjailija istuisi tunnista toiseen kirjoittamassa kirjaa täysijärkisenä. Tai valokuvaaja löytäisi kuvattavan kohteen sormia napsauttamalla, ilman että hän koluaisi metsästä toiseen yö hämärässä.

“If you lost your way, just ask somebody. If you lost your dream, just close your eyes again. 

And some day you will blossom, with your hands wide spread to the sun.”

—  MIYAVI

Palatakseni takaisin aiheeseen; taiteilijoilla ei ole tarkkaa sijaa maailmankartalla. Ei ole määrätty, missä he voivat elämänsä viettää. Ei ole tietoa, kuinka he voivat selviytyä. Heidän sielunsa on herkkä, mutta voimakas. Se on voimakas, ja aina valmis taistelemaan. Taitelijat ehkä repivät sadat paperit, ehkä kokevat sadat epäonnistumiset, ehkä turhaantuvat, ehkä vihaavat maailmaa, ehkä kadottavat koko maailman, ehkä sokaistuu tunteista – mutta vaikka mitä tapahtuisi, heillä on paljon enemmän edessä, kuin ne sadat ja taas sadat epäonnistumiset. Miten olento, jolla on rajaton mielikuvitus, voisi jättää peliareenan ilman tuloksen tuloksetta? Miten sellainen olento voisi ikinä kääntää selkäänsä pelille, jota elämäksi kutsutaan?

Olen katsonut monia taitelijoita silmiin, joista loistaa intohimo asioita kohtaan, joita he rakastavat. Olen puhunut heille asioista, joista he eivät tule koskaan luopumaan. Olen puhunut tulevaisuudesta, joka näyttää mustalta kuin musta aukko. Silti olen tuntenut heidän intohimonsa, eikä se ole mitään verrattavissa epätoivoon tai tuntemattomaan. Intohimo on rajua, rajatonta.

Älkää nyt kuvitelko, että puhuisin maailmankuuluista taitelijoista. Puhun ystävistäni, puhun muusikoista, puhun sukuluisistani, perheestäni, tuttavistani –kaikista, jotka eivät nyt sentään julkisuuteen ole toistaiseksi ponnahtaneet. Elämäni suurin taiteilija olen minä itse. On kai selvää, että alussa olin selkeästi sitä mieltä, että puhuin selkeästi taitelijoista, mutta olenhan taiteilija ja ajatukseni muuttuvat. On aivan sinun käsissä, kuinka ymmärrät kirjoitukseni, ja millaisena taiteilija sinä itsesi koet. Minä koen itseni taitelijana, joka istuu aamua myöden miettien elämän ja maailman salaisuuksia, joka kirjoittaa kädet verille, soittaa musiikkia liian lujaa ja kaikkea muuta mitä ikinä teenkään.

Jokainen meistä on omalla tavallaan elämänsä taitelijoita. Mutta jotkut eivät halua asiaa niin nähdä. Taitelijalla on monta merkitystä. On hölmö, jos luulee minun etsiväni tästä mitään järkeä. Koko kirjoituksesta. Minun täytyi vain saada kirjoitettua, jotta voin syventyä ajattelemaan seuraavia ajatuksiani. Seuraavia hölmöjä ajatuksia.

“Sometimes life becomes a bit difficult. There are hard times and even some little things can mess up your life. Make the best out of these moments. Don’t forget to smile. You can cry as loud as you want, but smile. Just stand up and go on. You can do everything you want.” 

—  MIYAVI

Ainiin, tulevaisuus on ihmeellinen asia. Enkä tainnut nukkua viime yönä tarpeeksi.

Laitetaan tämä kirjoitus molempien piikkiin. Nyt olen liian väsynyt miettimään kumpaakaan.

Lonely night.

Pitkään aikaan ei oo vallannut yöllä tunne viime öinen.

Pitkään aikaan en oo kattoa ja seiniä vuoronperään tuijotanut.

Lopulta kietoen itseni syvälle peittojen ja tyynyjen uumeniin.

Tuntenut itseäni tyhjäksi, yksinäiseksi ja kamalan turhaksi.

Vaihtanut kylkeäni loputtomasti, tuntematta silti oloani valmiiksi nukahtamaan.

Keskustellut varjoille, yrittänyt tehdä vaihtokauppoja unesta.

Viime öinen tuli yllättäen, täysin odottamatta taas jälleen kerran.

Tunsin itseni taas yksinäiseksi, unettoman yön edessä.

Ja aamulla kun herään, tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan.

Turhemmaksi kuin koskaan. 

Decide that you want it and you do it.

199X - 2015

Vuosi vuodelta haluan enemmän, ja enemmän lentää.

Lentää kohti maailmaa, nähdä suurta maailmaa, joka meille luotiin.

Jos päättäisin tehdä asioita, tapahtuisi monia asioita. 

Olen väsynyt päättämään, ja vielä väsyneempi tekemään.

Silti, olen todella, todella, todella väsynyt vain olemaan. 

Toivotaan, että 2015 saan viimein aikaiseksi päättää, ja tehdä. 

Elämä on tehty elettäväksi. Tiedättehän.