Tyhmiä ääkkösiä, tyhmillä välilyönneillä.

Mitä sillä on väliä,

mitä tänään mietin tai eilen päätin.

Eikö ole turhaa laatia kirjoituksia,

joilla minkäänlaista merkitystä loppupeleissä ole.

Tyhjiä lauseita, vielä tyhjemmillä kirjaimilla.

Kukaan ei osaa selittää kuolemaa,

taikka minkä takia ihminen toimii kuten toimii.

Tiede selittää, tiede selittää

– mutta ei se kuitenkaan tärkeintä koskaan selitä.

Ihmeitä sattuu päivästä toiseen,

eikä kukaan voi koskaan selittää miksi.

Yksi kuolee, toinen syntyy

-sitä kai kiertokuluksi viisaimmat kutsuu.

Meidät luotiin tyhjiöön, ei kukaan olettanut,

että joku päivä me haluttaisiin tietää miksi täällä kuljetaan.

Ei kukaan olettanut, että mietittäisiin päivästä toiseen;

minkä takia, minkä takia, minkä takia.

Meidät luotiin, meille annettiin maailma, meille annettiin elämä.

Kukapa olisi arvannut, että ihminen keksisi sen kaiken tyhmän ja hyvän.

Kuka olisi tiennyt, että palaamme miettimään, kuka meidät loi ja minkä takia.

Ei me osata vaa elää elämää, tai luoda maailmaa.

Meidän täytyy tietää kaikki, meidän täytyy päästä perille kaikesta.

Mutta sitä me emme koskaan saavuta. Emme koskaan tiedä totuutta.

Kuinka tyhmiä olemme. 

Olentoja suuressa maailmassa,

jotka olettivat tietävän pelin säännöt.

Peliä kutsuttiin elämäksi,

ihmisiä vain pelaajiksi.

Kuka oletti, että voittaisimme pelin?

Olemme levottomia, emme tyydy vähään, emme osaa asettua.

Jotkut meistä menevät alimman riman kohdalta, hyväksyen kaiken, jopa tietämättömyyden.

Loput meistä vatvoo asioita, pyörittelee kirjaimia, pyörittelee ajatuksia tuloksetta.

En tiedä kumpi on pahempaa; tietämättömyys, vai ikuinen epätoivo.

Haluaisin tyytyä vähään, haluaisin, että kaikki muutkin tyytyisivät vähään.

Ei olisi loputtomia kysymyksiä, ilman vastauksia, joita kukaan ei voi koskaan selvittää.

Tuhlaamme aikaamme, tuhlaamme voimiamme, tuhlaamme itseämme.

Mutta emme osaa muutakaan. Meidän täytyy saada ajatella, tai surkastumme.

Haluaisin elää sen sijaan, että kirjoittaisin tätäkin turhaa värssyä.

Värssyä, jota tuskin yksikään lukee. Jos lukee, niin luultavasti vahingossa.

En haluaisi kirjoittaa papereita täyteen tyhjillä sanoilla, niin ettei valkoista pintaa enää näy.

En haluaisi tuijottaa kattoa, kuulla niitä lukuisia huutoja päässäni.

En haluaisi kuulla, tai nähdä sinun kirjoituksia, taikka sinun ajatuksiasi.

En haluaisi tajuta, että olemme niin sekaisin kysymyksistämme,

ettei muisteta edes mitä kysyimme.

Haluaisin juosta tuulen lailla pihalla, pysähtymättä ajattelemaan mitään.

Haluaisin hyllyttää ajatukseni, jättää ne hyllylle ja unohtaa sinne.

Juosta kuin tuuli, törmäämättä mihinkään.

Ajattelematta; koska kuolen, mihin kuolen, tai kuka kuolee.

Unohtaa, että elän elämää, jossa kukaan ei tiedä elämisen tarkoitusta.

Maailmassa, jota kukaan, ei edes tiede, osaa selittää.

Olen turta lukemaan Venäjästä ja Ukrainasta,

olen turta seuraamaan sairasta maailmaa.

Kuka tappaa kenet, tai minkä takia.

Kuka oikeasti yrittää etsiä jotain järkeä tästä kaikesta?

Olen turta seisomaan sairaiden ihmisten keskellä, itse sairaana.

Olen kyllästynyt tuntemaan, katsomaan ja seuraamaan.

Olen kyllästynyt toteamaan, että vaikka kuinka haluan elää,

en osaa, enkä tiedä kuinka elää.

Olen kyllästynyt laittaman kirjaimia kirjainten eteen,

ymmärtämättä mitä haluan ylipäätänsä sanoa.

Haluaisin huutaa, mutten tiedä mitä huutaisin.

Lopulta vajoan lattialle istumaan, kipeästi janoten kaikkia ajatuksia.

Olkoon tämän kerran,

”minkä takia hengitämme?”

Only one page.

Helpointa on ajatella, että elämä on liian pitkä. Sitä ehtii nähdä kaiken. Se on helppo, yksinkertainen ajatus, jota on helppo käyttää ja siihen on helppo sopeutua. Oon miettinyt monet päivät ajatusta, etten ehdi näkemään Afrikkaa, Ranskaa, Saksaa, jos edes Japania. Ei ole kyse siitä, että ne olisi ykkösenä listalla, mitä haluaisin nähdä, vaan kyse on siitä, etten ikinä saa mahdollisuutta. Ellen tässä elämässä niitä näe. Haluaisin nähdä maailmaa enemmän kuin elinikäni riittää. Yksinkertaisesti elinikäni ei vain riitä näkemään kaikkea, aivan kaikkea. Enkä lopulta muistaisi kaikkea, vaikka olisin nähnyt jo melkein kaiken. Ja totuus on, etten voi nähdä kaikkea. En täysin kaikkea, ikinä, koskaan. En tässä elämässä. Eikä toisesta ole todistettu tieteessä. Joskus sanon, että paskat tieteestä. Nyt en voi tyytyä siihen. On vain tämä elämä. Seuraavasta ei ole tietoa, ja vaikka olisikin, en olisi enää itse seuraavassa elämässä. En muistaisi näkemääni, en muistaisi kokemaani. Ei tälläisestä asiasta näin voimaton olento saisi nostaa haloa, koska sille ei voi mitään, mutten voi mitää ajatuksillekkaan. Ajatus, että asuisin koko elämäni Suomessa, saa pakokauhun nostamaan päätänsä. Jos kuolenkin huomenna, paljon jää näkemättä. Vaikka kuolisin sadan vuoden päästä, paljon jäisi näkemättä. Koska sadan vuoden päästä olisi maailmalla satoja vuosia edessä, joten mistä jäisin paitsi? Jo se ajatus saa tuskastumaan. En koskaan saa tietää, miltä maailma näyttää satojen miljoonien vuosien päästä. Kuinka maailma tuhoutuu? Kuinka ihmiset jatkavat elämäänsä. Kaikki se. Epätietoisuutta, epätietoisuuden perään. Joskus epätietoisuus, että epävarmuus on lohduttavaa. Mutta näinä kylminä iltoina, nämä ajatukset tappaa. Ja vaikka kuinka tästä paasaisin, vaikka mitä tekisin, ei ikuisuutta olemassa, enkä oikeasti voi näille asioille mitään. Voin vain elää, tuntea ja olla. Se on kaikki, mitä voin. Voin yrittää saavuttaa niin paljon, kuin ikinä haluan, mutten koskaan saavuta kaikkea. Vaikka se kuinka haluttaisi, kuinka pelottaisi. Haluan nähdä maailmaa, haluan kokea useat työt, haluan tuntea voimakkaat tunteet, haluan selviytyä, haluan romahtaa, haluan elää, haluan juosta pitkin metsiä, rantoja, aavikkoja -tietää, että olen elossa. Kunnes kuolen, muutun mullaksi ja häviän kartalta.

Aivan sama, jos mietin tatuointeja. Mitä väliä enää, mitä tatuoin ihoon, jos vain itse haluan sen? Kun kuitenkin aiemmin tai myöhemmin kuolen, niin onko sillä väliä miltä haudassa näyttää? Lopulta on pelkkä luuranko, eikä musteesta ole tietoa. Onko enää väliä, elikö sitä elämää mitä muut halusivat, vai sitä elämää mitä itse halusi? 

Itkettää, etten pääse koskaan kokemaan, millaista on olla vampyyri. Millaista on elää olentona, jota niin paljon ihailee. Itkettää, etten pääse kokeilemaan monia, monia, monia asioita. Ja tiedän jo nyt, etten pääse. Eikö se ole pelottavaa? Tietää asioita, joita ei koskaan tässä elämässä tule tekemään? Eikä niille edes voi mitään. Ja niitä asioita on niin paljon. Esimerkiksi tiedän, etten koskaan voi; muuttua fantasiahahmoksi, omistaa satoja lemmikkejä, reissata vain ympäri maailmaa eläen niin, olla muusikko, olla näyttelijä, elää yhdessä hetkessä, saatika selviytyä elämästä. Listaa voisi jatkaa, jatkaa ja jatkaa. Sitä tietää, että mieli turtuu, kun näitä asioita miettii, mutta äh. Kai mä vaa haluan kirjoittaa nää asiat puhtaaksi, kun tiedän, että aiemmin tai myöhemmin joku muukin miettii näitä asioita. Ihminen ei oo koskaan yksin.

Jos ihmiset uskovat elämän kiertokulkuun, oon varmasti erittäin nuori sielu. Vastasyntynyt. En haluaisi ajatella niin.  Jos mulla on nyt sielu, joka on mun vallassa tän hetken ja seuraavassa hetkessä toisessa kehossa, en tiedä mitä ajatella. En tiedä mihin uskon. Uskonko Jumalaan, vai vain itseeni. En tiedä uskonko elämän jatkumiseen, vai haluanko edes ajatella sellaista. Jos tämä on sieluni, se on nuori, kokematon. Mutta jos jään miettimään, tiedän, että sieluni on oikeasti fiksu. Todella fiksu. Mietin tänää, miten mun sielu näkyisi mussa. Mutta sitten naurahdin, että oon ehkä oikeasti sekaisin. Jos tämä on sieluni, olkoon. Se on oppinut jo paljon, ja tulee oppimaan paljon. 

Lopetan tän rustaamisen, ennen kuin luulette, että oon täysin sekaisin.

Te luulitte minun näkeväni harhoja,

luulitte kai, että seonnut mä oon.

Näin vaan koko maailman, 

en mitään pahaa, en mitää hyvää.

Sieluja, joilla oli sydämet.

Sieluja, jotka yritti vain oppia elämään.

Me tullaan, mennään ja hymyillään.

 Little reasons to smile...

Kerran aiemminkin oon tän tehnyt, mutta halusin tehdä tämän toistamiseen. 

Pieniä syitä hetken hymyyn, edes pienen pieneen hymyyn. 

Se piirtyy kasvoille hitaasti, mutta haihtuu jo pian pois.

Kirjoitat kirjaasi sekuntti sekunnilta, huomaamattasi.

Mitä enemmän ihmisiä tapaan, sitä enemmän eläimistä pidän -olen yhä samaa mieltä. 

Siitä huolimatta, vaikka ihmiset tuottavat pettymyksiä, ovat outoja, ärsyttäviä, inhottavia.

Ihmiset ovat kiinostavia, toiset ihmiset ovat niitä jotka inspiroivat.

Tavalla tai toisella, mutta ihmiset, joita ei tunne voivat yllättää luultavasti parhaiten.

Ihmiset ovat erikoisia siitä, että niistä jokainen käyttäytyy täysin erillailla.

Yrittäisit löytää maailman ääriin toista samanlaista, et ikinä onnistuisi.

Et, vaikka kivien alta etsisit ja maan alta kaivaisit.

Ihmiset outoja, mutta kiinostavia. 

Kuinka he käyttäytyvät, kuinka he elävät, kuinka he päättävät elää.

Kuinka he ovat joskus eläneet, kuinka he ovat selvinneet ja kuinka selviävät.

Maailmassa on liikaa tietoa, eikä sitä ikinä pysty kukaan sisäistämään.

Yhden tiedon sisäistää, toisen unohtaa ja niin me maailmassa eletään.

Opitaan, unohdetaan ja lopulta kuollaan, eikä millään oo mitään merkitystä.

Liian vähän aikaa, liikaa tietoa, liian pieni muisti aivoissamme. 

Tarkkaa täytyy valita, mistä haluaa oppia, mitä haluaa oppia.

Vaikka senkin unohtaa.

Jos saisit nyt kirjan loppuelämästäsi, lukisitko sen?

Ei missään ole mitään järkeä, turha edes yrittää.

Ei ole kyse siitä, että pelkäisimme pimeyttä.

Pelkäämme tuntematonta, koska emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme tiedä mikä sieltä hyökkää, tai mikä siellä vaanii.

Mutta emme pelkää myöskään hyökkääjää, emme pelkää karhuja, tai kuviteltuja olentoja.

Pelkäämme kuolemaa, pelkäämme menetystä, pelkäämme kipua.

Pelkäämme tunnetiloja, pelkäämme seurauksia.

Ja kun kerran joku pimeydestä hyökkää, pelkäämme aina.

Vaikkei pimeydestä olisi koskaan kukaan hyökännyt, pelkäämme sitä vielä kovemmin.

Koska emme tiedä, mikä sieltä voi hyökätä. Emme tiedä mitä pimeydessä on.

Emme kävellessämme tunne kiviä jalkojemme alla, tai tuulta kasvoillamme.

Saatamme miettiä, saatamme ajatella, tuntea ne eri tuntemukset.

Jos ajattelemme kiviä jalkojemme alla, tunnemme kivet.

Tunnemme ne vielä pitkän aikaa, kun laakkaamme ajattelemasta.

Ajattelemme tuulta, ja voimme tuntea tuulen.

Jos joku lyö meitä puukolla, tunnemme vain kivun.

Emme tunne maata, kun kaadumme, emme tunne tuulta ihollamme.

Tunnemme pistelevän kivun, joka on vienyt koko aivojemme huomion.

Oikeastaan, emme pelkää edes kuolemaa. Pelkäämme, koska se on tuntematonta.

Emme tiedä mitä kuolema merkitsee, emme tiedä mitä sitten tapahtuu.

En aio notkua kehdon tahdissa, en aio antaa aivoilleni päätösvaltaa.

En aio juosta sokeana eteenpäin, en aio olla aivoilleni helppo.

Astun oikein sijaan vasempaan, kävelen taaksepäin sen sijaan että kävelisin eteenpäin.

Ajattelen kiviä jalkojeni alla, sen sijaan että miettisin huomisen murheita. 

Luulitteko minun etsivän jostain jotain järkeä?

Sitähän minäkin. Ihminen on vain outo otus.

Aamulla kun herään, en aamulehteä nouda enää.

Rakastutaan, aatellaan, että ikuisuus on yhteinen.

Tehdään lapsia, heitä vaalikaamme. Ovathan he teidän lapsia.

Aika kuluu, päivät muuttuu, elämät ajautuu tuuli ajoille.

Nyt alkaa teitä ärsyttämään, jokin sokaisee teitä.

Riidat pahenee, päivä päivältä käy pahemmaksi.

Teitä ei kiinosta, kuuleeko lapsenne, teitä ei kiinosta kuin itsenne.

Haluatte vain riidellä, vaikka tajuatte että parempi olisi jos eroaisitte.

Koittaa aamu, ja taas päivä kun lehdet huutavat perhetragediasta.

Koko maalle jaetaan tieto, on taas äiti/isä tappanut itsensä ja koko perheensä.

Riidoista ongelmiin, ongelmista kuolemaan. Kaikkien kuolemaan.

Pahinta on ne pienet lapset, jotka viattomasti eli.

Lapsenne teitä rakasti, piti sotureinaan ja pelastajina.

Lapsenne uskoi teihin, uskoi, että vanhemmat aina tietä näyttäisi.

Uskoivat, että vanhemmat rakastavat, vaikka koko maailma sortuisi.

Niin meille kaikille opetetaan, pienestä pitäen.

Kun kehdosta meidät otetaan, kankaissa kannetaan ja hoivataan.

Vanhemmat, joita vielä joskus saattoi sanoa vanhemmiksi, pettivät.

Vanhemmat eivät löytäneet ratkaisua, vaan tappoi kaiken. 

Hiljaa nyt koko maa suree menetettyjä.

Lapsenlapsia, lapsia, sukulaisia.

Taas koittaa uusi tragedia, edellinen unohdetaan ja taas käy kuten aina.

Kaikki mennyt unohdetaan, eikä mistään oteta oppia. 

Kirjoissa kirjoitetaan vaarallisesta sairaudesta, rakkaudesta.

Sokaiseeko se meistä jokaisen, niin, että tapamme myös rakkaamme?

Mikä meitä riepoo, kun tuuleen annamme kaiken karata?

Ette pelastaneet itseänne, muttette myöskään rakkaitanne.

Liian iso riita teille, teidän mielelle, teidän elämälle.

Joskus toivoisin, että ihmiset olisivat ihmisiä, eikä eläimiä.

Syöksykierteessä ei ole viittoja.

On helpointa valita melankolia.

Kuten aamulla on helpointa valita mustat sukat,

yritäpä valita turkoosit sukat niiden sijaan.

On aina helpointa valita se, mihin aivomme on tottunut.

Melankolia on helppoa, vaikka se rasittaa kaksi kertaa enemmän mieltämme.

Sen takia se tuntuu kaksi kertaa pahemmalta, kuin hetken onni joka sivelee vain hetken.

On helpompaa valua pohjattomassa kuilussa alaspäin, kuin tarttua seinämiin ja alkaa kiivetä.

Varsinkin, jos kuilussa alkaa tuulla ja satamaa, kiipeäminen käy naurettavaksi ajatukseksi.

Siispä mieluummin kuka vain siinä vaiheessa päästäisi irti narusta, antaen itsensä tippua.

Ikävintä kaikista on, että kuilu ei ole siisti, vaan tippumisesta huolimatta piikit raastavat ihosi verille.

Vaikka ihosi olisi jo valmiiksi rikki, että verillä, tai vaikka vain mustelmilla.

Mieluummin sitä odottaa, että pohja joskus koittaa, mutta kuilu on ikuisuus.

Ikuisuus voi toki olla huominen, mutta myös kymmenen vuotta eteenpäin.

Kun olet tippunut tarpeeksi kauan, mietit miltä tuntuisi kiivetä.

Et enää muista miltä tuntuu tippua, tai että tippuisit kokoajan.

Olet tottunut syöksykierteeseen, etkä erota ympärillä olevaa elämää.

Ajattelet, että jos nyt kerran kokeilen kiivetä liukasta seinää pitkin.

Kätesi sutivat, kehosi ei toimi, aivot järkyttävät vieraasta ajatuksesta ja päätöksestä.

Pienikin liike tuntuu vaivalloiselta, jopa tappavalta itsessään.

Huudat apua kahta kertaa kauheammin, kun tajuat kuinka raskas kehosi on.

Kiipeät, kiipeät, kiipeät. Olet jo puolessa välissä.

Ja kun olet kiivennyt pitkän matkaa, usko, että toivo mielessä,

ne piikit iskeytyvät ihoosi ja lävistävät ihosi.

Tiput välittömästi alas takaisin kuiluun, ja muistat miltä tuntuu tippua.

Tiput, tiput, tiput ja toivot kahta kauheammin, että pohja olisi nyt lähempänä.

Silti pian haluat taas kiivetä, koska olet hoksannut, että tunnet kun yrität kiivetä.

Ja kun kiipeät taas kohti valoa, usko ja toivo juoksevat ympärilläsi iloiten.

Nyt uskottelet itsellesi, ettei mikään nujerra sinua alas.

Ja aivan huomaamatta, olet kiivennyt kuilusta ylös.

Katsot säkenöivää valoa, tunnet poltteen ihollasi, mietit miksi halusit sitä.

Itket itsesi uneen, koska haluat palata kuiluun.

Se tuntuu turvallisimmalta vaihtoehdolta, kuin elää valossa.

Rukoilet, että pääsisit kuiluun. Rukoilet, että jotain sattuisi.

Jokin nujertaisi mielesi niin, että valuisit taas kuiluun, syvälle pimeään kuiluun.

Kuiluun, jossa happi ei kierrä, ihmiset eivät huomaa ja lopulta lakkaat tuntemasta.

Viimein, kun pääset turvalliseen kuiluusi, sekään ei enää tunnu hyvältä.

Hätäännyt, ettei enää mikään ole hyvä.

Alat tavoitella kuilun pohjaa, koska et ole nähnyt valossa mitään hyvää.

Etsit kuilun pohjaa, yrität valua alemmas, alemmas ja alemmas.

Joko tietoisesti tai tiedostamatta.

Muille kerrot, että olet täysin terve ja hyvin voiva, koska niinhän sinä olet.

Et ole vain löytänyt valossa paikkaasi, joten etsit sitä kuilusta.

Nyt kuilun pohja jo loistaa, mutta viimein kuilun pimeä, pohjaton olemus loistaa.

Se ei loista, mutta tunnet sen viileyden. Kuinka se vetää sinua puoleensa.

Joku yrittää huutaa sinua valoisalta puolelta, varoittaa sinua.

”Sinun kuuluu elää, olet vasta niin nuori. Valitse elämä!”

Sitä jatkuu viikkoja, kuukausia, vuosia –lähellä kuilun pohjaa.

Olet menettänyt tunteesi, että tuntemukset.

Toivot vain, että kuilun pohja imisi sinut kokonaan itseensä.

 Joku päivä heräät, joku laittaa aivosi haluamaan kiipeämään.

Sinä et halua sitä, eikä aivosi, mutta ehkä sydämesi?

Se ei ole vielä tarpeeksi kulutettu, että lopettaisi lyömästä.

Joka tapauksessa, alat kiipeämään, kiipeät ja kiipeät.

Ja kun viimein pääset valoon, rojahdat polvillesi.

Et halua enää palata kuiluun,

vaan pelkäät sitä kuollaksesi.

Mutta kaiken tämän jälkeen tulee päiviä, 

jolloin valut kuilun alkuun.

Tulee päiviä, jolloin heittäydyt lattialle jaksamatta.

Eikä se haittaa, jos aina jatkat kiipeämistä.

Sen takia valitset nykyisin turkoosit sukat,

vain sen takia, että aivot joutuisivat rikkomaan rutiineja.

Koska aivot mieluummin antavat kehosi tippua, kuin käskevät sen kiipeämään.

Ropetuksen salat.

Ihmeellinen maailma, joka on vain jossain muodossa olemassa..

Kaikilla heistä on oma tarinansa, luonteensa ja ulkonäkönsä.

Heitä ei ole olemassa, kuin jossain kaukaisessa maailmassa.

Välillä tuntuu, etten tunne heitä, etten edes ohjaa heitä.

Heillä on omat unelmansa, omat halunsa, omat tarpeensa.

Minä en ole he, eivätkä he ole minä – minä vain loin heidät eläviksi.

Välillä mietin heitä, mietin, että kunpa voisin ottaa heidän elämänsä.

Ongelmineen, että kaikkineen, jos vain saisin olla he tai elää heidän elämää.

Mietin millaista olisi todella tuntea heidät, tulisimmeko edes toimeen.

Vaikka olen luonut heidät, en tunne heitä. Joskus he yllättävät minut.

Silti, vaikka heillä on omat päänsä, vaikka he ovat täysin erilaisia kuin minä,

uskon heistä jokaisen kantavan jotain osaa itsestäni.

En ehkä tiedosta sitä, en ehkä ajattele, mutta välillä kavahdan ja haluaisin potkaista jotakuta persuksille samankaltaisuuksista. Välillä se on tuudittavaa.

Joskus elän heidän kautta elämää, jota en koskaan voi saada.

Joskus katson vierestä heidän elämäänsä heidän kanssa, hymyillen.

Millaista se on, kun luot sen kaiken. Luot ihmisen, olennon.

Luot jotain tuntematonta, jota ei ikinä tule olemaan oikeasti.

Millaista on ylläpitää mielikuvitusta, jossa ei ole rajoja.

Miten tuudittavaa on luoda maailma, jossa voit tavallaan olla kuka vain.

Et olla, mutta voit leikkiä olevasi. Voit valua heidän mieleen, heittää oman elämän nurkkaan.

Voit palata aina heidän luokse, vaikkei heitä ole olemassa.

Voit toivoa kuinka paljon tahansa, että he olisivat olemassa, mutta se ei auta.

Siitä huolimatta, nämä joita ei ole olemassa, ja jotka vain itse luo.

Silti nämä tuntemattomat voivat opettaa paljon enemmän, kuin kukaan ymmärtää.

Sitä oppii paljon asioita; tunteita, tuntemuksia, kanssakäymistä.

Ei kai siinä ole järkeä, mutten olettanutkaan, että ymmärtäisitte.

Jotkut voivat väittää minua hulluksi, että kaltaisiani.

Luoda nyt mielikuvitus hahmoja, luonteet, menneisyydet ja kaiken.

Kirjoittaa heillä tarinaa, paikkaan jos toiseen.

Luoda heille elämä, että tulevaisuus.

Nähdä heistä sen jälkeen unta, kun he ovat päässeet sydämeen.

Välillä jopa luottaa heihin, uskoa heihin, vaikkei heitä ole olemassa.

Välillä miettiä, miten he selviytyisivät, mitä he tekisivät.

Joskus vain nauraa heidän mokailuille, että hävetä silmät päästä.

Loppujenlopuksi rakastan heistä jokaista silmättömästi, omia luomuksiani.

Joskus istun pihalla pimeässä, joskus vain tuijotan eteenpäin ja mietin.

Mietin heitä, joita ei olemassa ja toivoisin heidän halaavan minua.

Ehkä kertovan, ettei ole hätää, tai kertovan, että murehdin turhia.

Joskus vain toivon, että saisin heidät eläviksi, keinolla millä hyvänsä.

Vain, että he olisivat olemassa, jossain, ei ehkä luonani.

Mutta he elävät minussa, jollain tapaa.

Tunnen heidät parhaiten, jos joku. Tiedän heidät parhaiten.

Silti en tunne heitä lainkaan, saatika omista.

Tärkeintä tässä kaikessa on;

se mitä he ovat, eivät ole minä.

Mitä ikinä teenkään, tai mitä ikinä he tekevät – eivät riipu toisissaan.

Sinutkin sairaaksi todettiin?

Kun katson sua, nään, on sairaus hiipinyt sinunkin elämään.

Katson sua, joka ihmiseltä vaikutat. 

Silti nään sun läpi, tunnistan oireet sinussa.

Katson sinua, häntä, teitä, noita -aina näen saman sairauden.

Sairaus juoksee ihmisten suonissa, järsii lihaksia, himmentää aivoja.

On kysymys siinä, miten me sen kanssa opimme elämään.

Ihmiset luulivat minun etsivän jotain järkeä, että lääkärit toteavat kaikille saman sairauden..

Nyt ymmärrän, on vain helpompi se todeta kaikille, olemme edes jotenkin yhtenäisiä.

Olemme yhdessä sairastuneita, vailla lääkitystä, vailla hoitoa.

Ei ole ratkaisevaa tekijää, joka napsauttaisi jokaisen palasen kohdalleen.

Elämän ironiaa; ei auta, vaikka kuinka sinua ohjastaisi, jos et osaa itse kävellä. 

Vaikka minä, hän ja me kaikki yhdessä estäisimme toinen toisiamme, ei mikään muuttuisi.

Tappaisimme ehkä toisemme, jos jotakin. Emme jaksa huolenpitoa, vaikka joskus kerjäämme sitä.

Joskus sanat voi helpottaa, mutta meistä jokainen tietää päivät jolloin kaikkien kaikki sanat ovat pelkkää sanojen helinää.

Joskus kosketus voi helpottaa, joskus musiikki, joskus aika, joskus hiljaisuus. 

Joskus jokin, josta minä en tiedä mitään, mutta joka on sinua helpottanut.

Ja sitten on ihmiset, jotka nauravat meille, johon he itsekkin lukeutuvat.

Nauratte kasvoillemme, nauratta kuinka nyt taas olemme kuin maan omia.

Nauratte, että hänkin on taas niin surullinen ja mistä nyt kiikastaa.

Joku päivä ihmettelette, miksei kukaan huomaa teidän suruanne.

Ja jos huomaa, ei häntä kiinosta huomata, eikä hän halua huomata. 

En pysty hymyilemään, kun katson teitä. En pysty ilmaisemaan osaanottoani.

En haluaisi sitä sairautta kenellekään, en haluasi kenenkään tuntevan sitä oloa.

Päivästä toiseen, kuukausia putkeen, pelkkää pimeää, synkeyttä.

Pienikin taka isku tuntuu kuolemalta, muuttuu haluksi tappaa tai kuolla. 

On niin yksinäistä, on niin paha olla. Sydän hakkaa, mutta tuntuu ettei ole elossa.

Peilistä kun katsoo, ei näe kuin ääriviivat mitä on joskus ollut. Olinko minä ihminen?

Kukaan tuskin arvaa tätä yleistä sairautta, joka jokaiselle nykyisin todetaan;

masennus. 

Oli se pientä, tai suurta -muista että ansaitset elää.

Miksi ?

Miksi olet noin ilkeä?

Miksi olet surullinen?

Miksi olet iloinen?

Miksi olet huolimaton?

Miksi teit noin taas?

Miksi olit niin tyhmä?

Miksi et syö?

Miksi olet kiltti?

Miksi olet hänen ystävänsä?

Miksi olet tuollainen?

Miksi näytät tuolta?

Miksi olet vihainen?

Miksi haukut minua?

Miksi kiusaat muita?

Miksi et vastaa?

Miksi et tiedä mitään?

Miksi teit noin?

Miksi viilsit?

Miksi satutit?

Miksi rakastat?

Miksi et hymyile?

Miksi hymyilet?

Miksi ikinä kysyit miksi, jos ajattelit saavasi vastauksen? 

Huomaatteko sen sävyn, joka välittyy tämän näytön toiselta puolelta sinne toiselle puolelle, vaikka olen ehkä kauempana, kuin luulettekaan. Se sävy, kun aloitan lauseen miksi -sanalla. Olen aina yrittänyt miettiä, miten se tuntuu niin tyhmältä. Minkä takia oikein menee mielenkiinto vastata mihinkään, kun kysymys alkaa sanalla miksi. Oli kysymys sitten positiivinen, tai negatiivinen. Sille tulee heti negatiivinen sävy, kun miksi liitetään eteen, tai loppuun. 

Miksi et hymyile -siitä voidaan kuulla syytös siitä, kun ei nyt satu hymyilemään. Sitten sinun pitäisi osata vastata jotenkin järkevästi, miksi nyt ei hymyilen. Mutta vaikka kysymys muotoiltaisiin; miksi hymyilet -tulee syytös hymyilemisestä perässä. Mitä siihen voi vastata? Aivan, ei yhtään mitään. Sisällä lähtee heti kiertämään se puolustus itsensä puolesta, että mitä, eikö nyt saisi. Tai että, mitä toinen nyt kyselee. Ja jos on surullisella mielellä, tekisikö mieli vastata jos joku kysyisi; miksi nyt itket? Jos joku sen sijaan kysyisi vaikka; onko kaikki hyvin? 

Eräs ihminen sanoi, että avioeroja olisi puolet vähemmän ilman miksi sanaa. Ei olisi turhia leimaamisia, tai turhia 'päätöksiä', miten toinen nyt sattumoisin tuntee, tai miten toinen on omasta mielestä tehnyt. Miksi sana tuntuu kiinnittävän käsityksen, että joko tiedät toisen jo toimineen niin, tai joko leimaat toisen surulliseksi. Herkimmät tapaukset ottaa sanan ehkä itseensä, edes itse tiedostamatta asiaa sen suuremmin. Että minkä takia nyt yht'äkkiä mieli sanookin jyrkästi; ei, älä vastaa. Tai toinen; ei, valehtele. 

Joten seuraavan kerran, kun tappelette ikinä kenenkään kanssa, tai ylipäätänsä puhut; koita jättää miksi sana pois ja huomaat ajan myötä, ettei se ole helppoa, mutta se myös ohittaa monia riitoja. 

Miksi nyt luitte tämänkin?

Someday you grow up and you'll understand.

Pitää olla yksi vuotiaalla korva lävistetty, täytyy olla farkut ja nahkatakki viisi vuotiaalla. Heti kun se kävelee, ostetaan pyörä. Heti kun se osaa puhua, ostetaan puhelin. Heti ala-asteella se voi alkaa juosta kaupoissa, pankkikortin kanssa. Meikataan naama, ei voida poistua edes ekalla luokalla ulos ilman meikkei naamalla. Yksinään, ilman vanhempia. Puhelimella se voi ottaa itsestään ja kavereistaan kuvia, näyttää kuinka hienolta tänää näyttää. Juopottelu alkaa ala-asteen päättyessä ja sen jälkeen panokset vaa pahenee. 

Kysynpä vain, mitä se auttoi? 

Mitä auttoi, että jätitte nuoruuden olemattomaksi?

Ei, en vain ymmärrä. Mua kauhistuttaa katsoa pikkutyttöjä ja pikkupoikia, jotka seilaa tuolla kauppakeskuksissa ilman vanhempia. Pankkikortit kädessä, älypuhelimet taskuissa. Naamat meikeillä vääristettynä, kireät, taikka paljastavat vaatteet. Kuka vastuuton vanhempi antaa valmiudet tälläiseen? Ihan totta, eihän lapsilta voi olettaa, että ne osaa käyttää järkeään. Ne on kokemattomia, nuoria ja vaaroille altiita. Sitten ihmetellään, että taas joku hullu raiskasi viisi vuotiaana, jolla oli mini hame ja toppi. Haloo. Okei, ei voi syyttää vaatetusta siinä määrin, että se olisi joku oikeutus käydä kimppuun, mutta kyllä se välittömästi näille hulluille on vihreä valo kun paljasta pintaa näytetään. Ja mitä, miksi täytyy sutata naama johonkin meikkivoiteeseen ja ripsariin, kun voisi olla luonnollisesti kaunis ainakin aina ylä-asteenkin läpi. Mihin teillä on kiire? Mihin vanhemilla on kiire lapsiensa kanssa? 

Ja sitten nämä älypuhelimet. Videopelit. Kaikki elektroniikka. Miten lapset ikinä leikkii pihalla, tai leikkii ylipäätänsä keskenään kun niillä on elektroniikka? Siinäpä se, ei mitenkään. Ne istuu kaikki kotona, leikkii siellä aikuista ja olettaa, että kyllä ne vielä ehtii leikkiä ja juosta pihalla. Ei se mene niin, ei vaa mene. Ne ehtii leikkiä puhelimilla aivan varmasti aiemmin tai myöhemmin, mutta kavereiden kanssa viettämä aika kouluttaa ja kasvattaa. Jokaisessa nimityksessä. 

ÄäääÖÄ. Energiajuomat. Tästä oon paasannut sata ja yksi vuotta, mutta MIKSI. Miksi lapset, joilla pitäisi olla omasta takaa energiaa, lipittää jotain juomaa jossa on energiia? Ihan totta, miten niillä on minkäänlaista energiaa kolmekymppisenä? Ahah, aivan, ei minkäänlaista. Ja sitten ihmetellään, että miksi laitetaan ikärajoja. Mun mielestä ihan hyvä vaa, ettei nää kakarat saa kaikkeen lupaan. (vaikka harvat myyjät jaksaa välittää)

En ymmärrä, mihin nykymaailma menee. Kun meidän sukupolven lapset elää täällä, voin jo tuntea hiuksieni tippuvan päästä. Yhä vain nuoremmat aloittaa aikuistumisen aikaisemmin. Aivan, kuin heillä olisi kiire johonkin. Aivan, kuin ei ehtisi tarpeeksi olla aikuinen. Nuoruus on se, mikä antaa kaiken. Nuoruutta ei saa toista, kun taas aikuisuutta kestää ja kestää ja kestää. Sitemmin kaikki olettaa, että jee haluan olla aikuinen. Jee, haluan olla vanha jo. Ette halua. Ette te halua sitä painetta, stressiä ja tuskaa. Te ette halua olla aikuisia, kun teille sysätään mm. kaikki vastuu itsestänne ja omasta elämästä. Harva on oikeasti kaduilla huudellut, kuinka ihanaa aikuisuus on. Ja syystä. Joten mietin vain enemmän, mihin teillä on kiire? Vai onko kyse vanhempien kasvatuksesta? Kiire saada lapsi hyvään työhön ja vielä parempaan elämään. Kasvatus kusee vaan pahasti, jos lapsi sysätään ilman nuoruutta aikuisuuteen. 

Maailma on ihan päälaellaaan. Kokoajan vain laitetaan nuoremmille ja nuoremmille paineita. Täytyy päättää mitä haluaa tehdä koko elämän, ilman muutoksia. Kohta täytyy tietää jo ala-asteella minne haluaa suunnata. Koulukiusaaminen pahenee, kun jollakin onkin rumat vaatteet. Kiusataan, kun jotkut vielä leikkii pihalla eikä halua vanhentua. 

Haloo ! Oma sukupolvi leikki vielä 12 -vuotiaana hevosta, juoksi tuolla pihalla ja leikki kavereiden kesken ! Ei aikuisuudesta puhettakaan. Ei ollut minkäänlaista halua kasvaa. Oli vain ne leikit, ne maailmat, joissa leikittiin. Ei ollut älypuhelimia, jos puhelimia lainkaan. Ei lorvittu kauppakeskuksessa ilman vanhempaa, ei shoppailtu omilla pankkikorteilla. Ei ollut hienoja farkkuja ja napapaitaa. 

Nykyisin 12 -vuotiaalla on kaikki tämä ja enemmän. 

Sitä on vaikea sanoa nuorille lapsille, että älkää nyt hullut tuhotko omaa nuoruuttanne, mutta vanhemille pitäisi saarnata sitäkin enemmän. Täytyy nyt jokaisen tajuta, ettei lapsi ole mikään aikuinen, saatika, että lapsella olisi joku kiire vanhentua. Antakaa lasten olla lapsia ja murehtikaa omasta elämästänne. 

Teillä ei ole kiire aikuistua, se tulee kun on tullakseen. 

Yritin etsiä elämästä jotain järkeä.

Mietin yht'äkkiä, mitä järkeä elämässä on.
Mitä järkeä ottaa valokuvia, kirjoitaa kirjoituksia, maalata tauluja, tehdä muistoja.
Mitä järkeä on tehdä ylipäätänsä mitään, koska ehkä jo huomenna kaikki päättyy.
Ei jää muistoja, ei jää tunteita, ei jää viimeistä henkäystä. Kaikki katoaa. Ajan kanssa.. kaikki.
Maadutaan maahan, siirrytään tuonelaan, eikä enää palata. Kaikki katoaa, kaikki mitä saavutettiin.
Kaikki jonka vuoksi taisteltiin, kaikki jonka vuoksi elettiin. Kaikki jonka vuoksi vain oltiin.

Joku yrittää etsiä siitä jotain järkeä, tästä elämästä. Onko väliä paljonko rikkeitä teet, kun ei hyvilläkää ole arvoa. Vaikka jotakuta auttaisit, ei nekään sitä ikuisuutta muista. Ne kuolee kuten sinäkin.
Kaikki meistä poistuu täältä aiemmin tai myöhemmin, eikä jää jälkeen mitään.
Ehkä muistot joillekkin läheisille, mutta ajan kanssa, hekin katoavat ja sinusta jää enää hämärä muistikuva.
Hämärä muistikuva lapsen lapsen lapsen lapsen lapsille. Kun ne kysyvät, kuka oli isoisoisoisoiso-äiti.
Vain hämärästi enää kasvosi muistetaan, kunnes ne hiipuu ilman mukana pois kuten sinäkin.

Mietin vain hetken, mitä järkeä, mitä järkeä taas ostaa kuvia.
Mitä järkeä laittaa kuvat seinille muistuttamaan jostain, jota on ollut?
Mitä järkeä on ylipäätänsä ottaa ne kuvat, koska aiemmni tai myöhemmin ne poltetaan.
Yritin vain keksiä syyn tälle kaikelle, miksi toimimme kuin elämä olisi ikuista.
Toivommeko sen olevan ikuista? Toivommeko vaeltavamme täällä aina ja ikuisesti?
Mitä, jos joku keksiikin keinon, että ihmiset voivat selviytyä ikuisesti nuorena?
Mitä jos kuolemme turhaan, vaikka voisimme elää satojen, tuhansien vuosien päästä ikuisesti?

Ja lopulta päädyin vastaukseen, ajatukseen, jolla aion levottomat ajatukseni tukahduttaa.
Me elämme täällä sen hetken, vain itsemme takia, vain sen takia, koska voimme.
Elämme, koska meille on annettu yksi, ainutlaatuinen elämä. Meillä ei ole muuta varmaksi.
Meille ei ole annettu parempaa, kuin elämä. Elämä, jossa voimme toteuttaa itsemme jossain määrin.
Ei kukaan tiedä tuonelasta, tai jatkosta, saatika menneisyydestä mitä ennen tätä elämää oli tai tulee olemaan.
On vain tämä elämä.
Sen takia me haalimme muistot, jotta voisimme jakaa muistomme jälkikasvuille ja ympärillä oleville.
Jotta tuntisimme edes hetken, edes sen pienen hetken, että kuuluisimme johonkin.
Jotta kokisimme ilon ja onnen, jotta tuntisimme elävämme.
Elämä on lyhyt hetki tässä maailmassa.
Ihminen on typerä olento, niin typerä ja oikukas.

Tän hetken elämän voi käyttää ryypäten, tai rällästäen, tai maaten, tai tuhlaten.. tai eläen.
Jokaisella on tapansa elää elämänsä, tapan värittää maailmansa. Värittää se hetken maailma.
On väärin viedä toiselta väritussit, kieltäen värittämästä jotain asiaa elämäänsä.
Jos sinulta vietäisiin väritussit, joilla värität elämääsi, miltä se tuntuisi? Ei hyvältä.
Ei meille jaella elämiä paperilla, joka voidaan värittää uudestaan, aina kun yksi elämä palaa.
Meillä on vain yksi paperi, yksi elämä. Anna siis jokaisen värittää maailma, niinkuin haluaa.

En tiedä kuka päätti maailmasta tehdä tälläisen, mutta meillä ei ole muuta.
En edes jaksa yrittää etsiä vastauksia tälle kaikelle, koska elämäni olisi pelkkä suuri kysymysmerkki.
Olkaa siis kiitollisia tästä päivästä, sekä huomisesta, että tulevista vuosista.
Koska joku päivä teitä ei muista kukaan, ja se on fakta, jota minä en kiusallani sano.
Silti ... elämä on elettävän arvoinen. Vaikka kaikki katoaa, onhan meillä tämä hetki.
Koska kun kaikki katoaa, ei jää edes surua siitä, mitä kadotimme.

Elämässä on järkeä sitä, että elää, nyt kun voi. 
Tavalla millä itse kykenee. Tavalla mikä on itselle oikea.
Elämässä on järkeä, kun löytää oikean tavan elää. 
Oikean tavan käyttää tämän kultaisen hetken. 

Erilaisuus on hyvästä, uskotte tai ette.

Tulee vastaan ihmisiä, jotka tuntutuvat tutuilta ilman sanoja.

Tulee vastaan ihmisiä, joita et koe tuntevasi tuhansienkaan sanojen jälkeen.

Sopivia palaisia etsimme itsellemme, mikä palanen meidän elämään sopisi.

Onko se tuo, onko se tuo, vai tuo?

Mistä löytäisin sen sopivan palasen?

Puuttuvan palasen?

Jos erilaisia ihmisiä ei olisi olemassa, jos olisi vain yksi sama kopio. Olisivat samat tuntemukset, sama menneisyys, sama nykyhetki, sama tulevaisuus, samat ajatukset, samat mieltymykset, samat mielipiteet. Jos ei kukaan näkisi ongelmaa siinä miksi teet noin, kun hän tekisi samoin. Tai jos kukaan ei tuomitsisi sinua mistään, koska tekisi täysin samoin. Kaikki olisi yhtä mieltä kanssasi asioista. Kaikki olisi kuin sinä. Ei olisi erilaisuutta, ei edes toisenlaisuutta. Olisimme kaikki samanlaisia. Olisiko se parempi, kuin maailma missä nyt elämme? Onko parempi, että jotkut ovat kuolleet päätöksistään josta toinen ei tykkää? Onko parempi, että jotkut kuolevat, tai tappavat itsensä, koska tulevat kiusatuiksi?

"Hän näyttää hirveiltä noilla hiuksilla, koska minä en tykkää tuollaisista hiuksista. Tai ei, ne eivät vain sovi hänelle minun mielestä." "Hänellä on hirveä ammatti, koska minä en tykkää siitä, ja itse asiassa kaikki vihaavat tuota ammattia." "Ei hänen kaltaistaan kukaan haluaisi, ai niin, hänellä on vaimo ja lapset, mutta ei, en ymmärrä miten kukaan voi haluta sellaista ihmistä!" "Tämä musiikki on hirveää, ei tämmöistä kuuntele kukaan." "Kuka ikinä voisi käyttää noita vaatteita?"

On lukuisia kysymyksiä siitä, miten kukaan voi tehdä sellaista. Vaikka olemme samanlaisia, olemme erilaisia. Olemme todella erilaisia. Kaikki eri tekijät määräävät sitä mitä olemme, mihin menemme ja tulemme tekemään. Elämä vaikuttaa meihin kokoajan, eikä kukaan voi pysäyttää muutosta. Muutoksia tapahtuu joka sekunti. Ja sitten ihmetellään, miten joku voi tehdä jotain tai olla jotain tai mitä itse ei ikinä tekisi. Niinpä niin, kukapa nyt haluaisi olla poliisi, tai pankkiiri, tai vankilanjohtaja, tai kaupanmyyjä, tai siivooja, tai sosiaalityöntekijä? En tiedä. Ihmiset, jotka eivät ole kuin sinä, tai minä, tai hän. Meitä ihmisiä on niin paljon, että joku saattaa halutakin tehdä työtä, jota sinä et tekisi mistään hinnasta. Tai loppupeleissä, jonkunhan on tehtävä työtä. Joko ihminen, joka haluaa tai ihminen, joka suostuu myöntymään.

Jos ei kukaan haluaisi poliisiksi, ei kukaan valvoisi lakia. Jos ei kukaan haluaisi siivoojaksi, ei kukaan siivoaisi tätä kaupunkia. Jos ei kukaan haluaisi lääkäriksi, ei hoitoa olisi. Jos ei kukaan haluaisi kirurgiksi, ei leikkauksia olisi. Jos ei muusikoiksi haluaisi kukaan, ei musiikkia olisi. Jos ei kukaan haluaisi taiteilijaksi, olisi seinät tyhjiä. Jos ei kukaan korjaisi, tai rakentaisi, ei taloja syntyisi, eikä kukaan korjaisi rikki menneitä. Ja jos ei kukaan meistä haluaisi lapsia, meistä ketään ei olisi. Jos ei meistä erilaisia olisi tullut, maailmasta ei olisi tullut mitään. Ikinä. Olisimme kuolleet jo ennen kuin synnyimme.

”Kukaan ei voi kuunnella moista musiikkia” on väitteistä turhin. Älä tule sanomaan, mitä et tiedä. Kaikella musiikilla on kuuntelijansa, ja niillä joillain saattaa olla salit täynnä jossain päin maailmaa. Älä siis väitä, ettei kukaan kuuntelisi sitä musiikkia. Joku voisi vaikka menettää hermosi kanssasi.

Yksi haluaa toisen ihmisen, toinen toisen ja kolmas toisen. Sitten ovat nämä, jotka laukovat parhaimmat sanat ääneen ”miten joku voi seurustella tuon kanssa?” ”mitä se näkee tuossa?”. Mitä näkee? Sitä, mitä sinä näet omassa rakkaassasi. Sinä rakastat häntä. Tuntuisiko kivalta, jos hänkin tulisi arvostelemaan sinun rakkauden kohdetta? Rakkautta ei voi selittää, mutta on väärin laiminlyödä ja kyseenalaistaa. Rakkaus on rakkautta, eikä kenenkään tarvitse selitellä sinulle mitä näkee jossakussa.

Vai pitäisikö meidän kaikkien todella tehdä samaa, rakastua samaan olentoon, sekä käydä samassa työssä. Vain, jottei kukaan ihmettelisi ääneen tai mielessään, miten joku voi tehdä noin. Ymmärrän ihmisten uteliaisuuden, mutta harvoin se on uteliaisuutta, kun lauotaan ääneen, miten joku voi kestää tuota työtä. Se on puhdasta kyseenalaistamista. Kyseenalaistetaan toinen ihminen, että koko ala.  Ihmiset ovat ennakkoluuloisia asioista, jotka eivät ole tuttuja.

Ei kai ongelma piile siinä, että ihmiset eivät oikeasti voi ymmärtää muita ihmisiä, tai heidän päätöksiä. Ongelma on vain ehkä siinä, että ihmiset, jotka tekevät ”väärät” päätökset, jotka eivät miellytä muita, saavat kuulla niistä. Jotkut ihmiset eivät kestä sitä palautetta ja sanat voivat olla jopa kohtalokkaita. En ymmärrä, minkä takia täytyy rasittaa itseään, miettimällä, miten joku voi tehdä jotain, kun on koko oma elämä johon pitäisi keskittyä.

Olisinpa syntynyt aikaan

Ennen kuin kaikki oli kerrottu

Jokainen sana kertaallen käytetty

Nyt jokainen kertomus, jokainen tarina

Toistaa toinen toistaan, yhä uudestaan

Tunteenikin on jo joku toinen tuntenut,

Olen kulutettu klisee

Silti, vaikka olemme erilaisia ja poikkeavia toisistamme.. jos joku on selvinnyt siitä, voit sinäkin. Ja koska meitä ihmisiä on ollut maan päällä vuosisatoja, monina kappaleina, on enää harvoja asioita, mitä joku muu ei olisi aiemmin tehnyt. Tarkoin ajateltuna, ei pitäisi olla enää mitään, mitä joku muu ei olisi tehnyt, joten kaiken pitäisi olla mahdollista. Jos joku ei olisi tehnyt sitä, on silti monet asiat mitkä maailmassa on onnistunut ja ne ovat pelkkiä todisteita siitä miten mahdollista kaikki on.

Joten seuraavan kerran, kun joku kysyy, miten voit tehdä jotain, vastaa: aivan kuten edeltäjänikin.

Koska et ole ensimmäinen, etkä tule olemaan viimeinen. 

Sietämällä siedetään vaikkei edes siedetä.

Voiko ihminen luulla turhia? Voiko ihminen kuvitella olevansa kaikkien johtaja? Voiko ihminen kuvitella olevansa joku muu? Voiko ihminen kuvitella maailman olevan helvetti? Voiko ihminen olla heikoin kaikista? Voiko ihminen olla oikeasti viisas? Voiko ihminen parantaa mitään? Voiko ihminen kuolla sekunnissa? Voiko ihminen kadottaa kaikki muistonsa? Voiko ihminen tulla tapetuksi niin henkisesti, kuin fyysisesti? Voiko ihminen toimia vain itsensä parhaaksi, ottaa mitä tarvitsee ja jättää kaiken mitä ei koe tarvitsevansa? Voiko ihminen tappaa itsensä tai toisensa? Voiko ihminen vain heittäytyä maahan, olettaa, että joku korjaa hänet pois?

Voi, voi, voi, voi ja voi. 

Kaiken se voi ja kaiken se tekee.

Hylkiöinä suuressa maailmassa, yhä ihmettelen tehtiinkö tämä maailma meitä varten. Tehtiinkö tämä maailma meitä varten, meitä, jotka emme sitä osaa edes arvostaa? Meidät heitettiin tänne opettelemaan, kuinka eletään. Meidän piti selviytyä, taistella, jotta selvisimme. Nykyisin kaikki on liian helppoa. Emme osaa selviytyä maailmassa, jossa kaikki on valmista. Saaliseläimiä, joille ei ohjeita ojennettu. Kuka meidät loi, kuka vastuuton meidät tänne sysäsi, ilman minkäänlaista kaavaa? Miksei meitä varoitettu? Toisistamme teimme itsellemme ravintoa, se meidät eroitti toisistamme ja koko maailmasta. Nyt meidän maailma on tuhottu. Nyt se maailma pilkkoo meidät. En tiedä nauraisinko vai itkisinkö katkeruudesta. Me pilasimme kaiken. Pilasimme itsemme, toisemme ja maailman. Kaiken mikä meille luotiin ja kaikki, mitä me luotiin. Nyt vain vahvat selviytyy, ellei heitäkin heikoksi värjätä. Onko enää hyviä olemassakaan, kun vain pahat selviää.

People say that they listen to the facts
And then close their eyes all the same
But when you close them
You are blind
And then your mind can be tamed

Yhä ihmettelen, kelle tämä maailma luotiin. Eläimille, meille? En tiedä, kuka idiootti tämän laitoksen pystytti. Maailma on niin jumalaisen kaunis, mutta me olemme helvetin rumia. Rumia, rumia. Miksemme ymmärrä omaa ja toistemme parasta? Puhumme sukupolvesta, tuotamme sukupolvea, mutta missä he asuvat jos tästäkin sukupolvesta suurin osa haluaa itsensä ennen aikoja lopettaa? Miksi he haluaisivat täällä asua. Viisaan neuvon eräs mies pohti ääneen, ei sukupolvea, ennenkuin on itse kunnossa. Olet jo valinnut sukupolven tien, josset osaa itseäsi edes tiellä kuljettaa. Tämä rosoinen maailma vaatii viisaiden neuvoja, vaatii ohjeita. Me vaadimme neuvoja, miten enää tätä maailmaa ohjata. Me kuolemme tämän maailman mukana. 

Jos sielulla saisitte valita paikkanne, jättäisittekö kehonne siihen ja pakenisitte? Pakensitteko koko elämäänne? Siirtyisitte toiseen kehoon, toiseen elämään, toisten ihmisten keskelle? Meillä on vain yksi elämä, eikä tietoa menneestä tai tulevasta ole todistetusti. Jos tämä olisi sieluni ja olisin vain kehossa, haluisin helliä sieluani. Sieluni on kaunis. Silti sielu on haparana meissä jokaisessa. Se on vain hetken, kunnes keho kuolee ja mätänee. Sielu siirtyy, ilman muistoja, ilman tunteita. Sieluna, millaisena olikin, muualle. Ilman minua. 

Rumassa maailmassa, eksyksissä. 

Yritämme vain oppia sietämään kaikkea.